Tämä on tosi, ihan tosi

Festarit ovat aina täynnä tarinoita. Tosia ja vähemmän tosia. Niitä kuitenkin kerrotaan jälkeenpäin aina uudelleen ja uudelleen. Tämä (nimet ja paljon muutakin keksitty) tullaan muistamaan niin lahtari-illoissa kuin sivarien teekutsuillakin.

Lauri, reservin korpraali, putosi Stinden Toyotan ovesta leirintäalueen portilla kavereiden jatkaessa matkaa pankkiautomaatille. Laurin kättä puristi edellisiltana haettu ranneke, jonka hän mielsi tällä hetkellä kalleimmaksi aarteekseen sitten Britney Spearsin kuvan, joka tuli napattua seinälle Suosikin keskiaukeamalta.

Lauria vitutti. Portin keltaiset kerberokset tuijottivat hymyillen Lauria, jonka muovipulloihin pakatut virkistysjuomat olivat valahtaneet hiekkamaalle. Ystävällinen järjestysmies oli tunkenut Laurin kohti juomanarikkaa, jonne korvauksetta sai unohtaa turhat painolastit, kuten pullot ja tölkit.

Lauri lähti tarpomaan kohti päälavaa, kun hänen sumeat silmät yllättäen kirkastuivat. "Vitun sivarit, nyt ne tunkee jo tännekin!" Lauri tökkäsi reebookin tukevammin santaan ja loikkasi eteenpäin.

Aseistakieltyjien tiskillä oli käynyt jengiä tasaiseen tahtiin, mutta esite ei tahtonut mennä jakoon. Naapurin ruokakojut vetivät ihmisiä puoleensa, eikä omantunnonarkoja teinejä juurikaan kiinnostanut maailman pelastaminen.

Yhtäkkiä alkoi tapahtua. Omituisen näköinen ja sekavahko jannu ryntäsi tiskiä kohti vaahto suupielestä valuen. Sälli tarttui pöydän reunaan ja alkoi raahata esitteitä järjestelmällisesti alas pöydältä. Sivariaktiivin suu aukesi äänettömään huutoon, mutta kaveri ehti ensin: Menkää armeijaan!

Lauri jatkoi juoksuaan. "Nyt ne saatanat eivät enää seuraa!" Saatuaan tärinän loppumaan Lauri tunsi itsensä mieheksi. Nyt olisi jotain kerrottavaa, kun joskus kutsu kertausharjoituksiin tulee. Nyt olisi vielä selvittävä loppufestareista ilman safkaa, kun niiden perkeleiden koju on siinä pahasti tiellä.