17.7.2005 - 13:07 Kun ylisanat eivät riitä

Jo toistamiseen tänä kesänä Pohjois-Karjalassa vieraileva hanuristivelho Kimmo Pohjonen veti takuulla yhden festivaalin mielenkiintoisimmista keikoista. Vielä kertaakaan en ole kuullut että koko teltallinen ihmisiä voisi minuutinkaan kuunnella jotakuta artistia hipihiljaa, silmänkään värähtämättä. Aivan käsittämättömän siisti hetki!

Vaikka festivaaliyleisö taputtaisi ja hyppisi biisien mukana kovin mielellään, ei Pohjosen setti sellaisia hetkiä juuri tarjonnut. Sen sijaan keikka tarjosi sitäkin enemmän uskomattoman hienoja tunnelmia, unenomaisia mielenmaisemia ja kokonaisen performanssin, jossa mies eli satakymmenenprosenttisesti mukana. Pohjonen esiintyy kuin soitin olisi hänen ruumiinsa jatke, ja saa sen tarvittaessa kuulostamaan vaikka moottorisahalta. Mies ei arkaillut käyttää haitarinsa ääniskaalaa laidasta laitaan, ja matalahkon teltan nurkissa saattoi vuoroin kuvitella kuulevansa demonin möngerryksen, vuoroin enkelin liverryksen. Kun herra keikan lopuksi soitti selällään maassa ja potki kuin järjetön, huomasi itsekin pidättävänsä hengitystään.

Kun keikka loppui, tuntui kuin vaihtaisi todellisuutta. Pitkästä aikaa olen vaikuttunt sydänjuuriani myöten.

P.S. Pointsit kotiin sille bodatulle järkkärille, joka keikan alkuhiljaisuudessa, juuri artistin istuttua tuolilleen kuulosuojaimet päässä möläytti: "Mitä vittua täällä oikein tapahtuu?!?"    

Teksti: Anu Pöntinen
Kuvat: Markus Korpi-Hallila

Takaisin