17.7.2005 - 17:29 Mokomatkin metallimiehet

Viime kesänä Mokoma tuli puun takaa ja selätti teltallisen festivaaliyleisöä. Tänä vuonna otettiin sama uusiksi. Innokasta ja tiiviisti lavan eteen pakkautunutta yleisöä saatiin vilvoitella hyvissä ajoin jo ennen varsinaisen keikan alkua, johon mennessä moni oli varmasti jo ehtinyt kiljua kurkkunsa käheäksi. Mutta mitäpä äänestä, sillä Mokoman keikoilla tarvitaan ennen kaikkea niskalihaksia. Jos joku on ihmetellyt kuinka hevimiesten niskat kestävät pään heilutusta keikasta toiseen, niin täytyy paljastaa, että omat niksinsä tuntuvat olevan siinäkin: paikalle osuneet pääsivät todistamaan lavan takana tapahtunutta nk. lämmittelyä, kun useampikin orkesterin jäsen heilutti tahdissa tukkaansa. Ilmamoshausta? Mutta hyvä niin, onhan bändissä tunnetusti aika tapaturma-alttiita yksilöitä.

Puoliltapäivin pelattu jalkapallo-ottelu oli käynyt lämmittelystä, ja tasapeliin päätyneestä matsista oli hyvä tulla korjaamaan keikalta voitto kotiin. On jotenkin hämmentävää, kuinka Mokoman ei-niin-kuulija-saati-radioystävällinen tyylisuuntaus onkin onnistunut tavoittamaan nk. syvät kansanrivit. No, toki Mokomallakin on "se radiosta tuttu" Uni saa tulla, joka houkutteli hetkeksi esiin pilvien taakse paenneen auringon. Yhtä hämmentävää on myös se, kuinka niin lempeän näköisestä ihmisestä kuin Marko Annala voikin lähteä niin eläimellistä karjuntaa - kyse ei todellakaan ole mistään Hiljaisuuden julistajasta.

Karjalainen älämölö jatkui Kasvot kohti itää -kappaleella, jonka yleisö lauloi kehottamatta mukana. Mutu-tuntumalla sanoisin, ettei tämä ole mitenkään maailman yleisin juttu thrashmetalpiireissä, mutta Mokoman keikalla yhteislaulukerta ei suinkaan jäänyt ainoaksi. Viimeistään Minä elän! tuntui hajottavan koko teltan liitoksistaan ja sai Annalankin piilottamaan silmälasinsa varmempaan talteen. Tasaisen varman setin joukossa taisi olla ainakin yksi uusi ja ennen kuulematon biisi, tai sitten tulpat olivat liian syvällä korvissa, mutta hyvin sekin upposi yleisöön. Virallisen setin lopetti Takatalvi, joka sopi ilmastoon kuin nakki parkkimittariin, mutta sai silti allekirjoittaneen piirtelemään innoissaan mustekynällä polveensa.

Kolmen festarikeikan putki päättyi Mokoman osalta Joensuuhun, mistä johtuen vire ei ehkä ollut pilkuntarkasti kohdillaan, mutta tunnelma sitäkin korkeammalla katossa. Soitto soi vähintään yhtä mallikkaasti kuin edelliselläkin kerralla, mutta tällä kertaa suosio ei enää yllättänyt ketään. Vuodessa siitä on ehtinyt tulla tiukkaa faktaa.

Marjut
Kuva: Heli Suoninen



Takaisin