20.7.2005 - 13:30 Metelliklubia lämmittämässä osa III - Sentenced

Yhtäkkiä huomasin jäähallin olevan täynnä ihmisiä. Kellon lähestyessä öistä puolta kahta, uupunut yleisö vääntäytyi vielä kerran jaloilleen kunnioittamaan suomalaisen metallimusiikin dinosaurusta, viimeisen kerran.

Muistan vielä kultaisesta nuoruudestani ne mahtavat keikat, joiden jälkeen tuntui, että tällä sitä taas jaksetaankin seuraavaan vuoteen. Sentencedin merkitys minulle on vaihdellut vuosien varrella, mutta koskaan en unohda sitä, kuinka se auttoi minut yli pahimpien aikojen. Kohta tätä yhtyettä ei enää olisi.

On ihmisiä, jotka eivät näe Sentencedissä muuta kuin lapselliset ja vastuuttomat itsemurhalyriikat. He eivät halua päästää sanoitusten synkkiä ajatuksia omaan elämäänsä. Mutta synkkyyttä ei voi pitää ulkona, kun se on jo sisällä. Toisaalta ihminen, joka ei uskalla miettiä, onko tämä elämä elämisen arvoista, tulee eläneeksi elämänsä vahingossa. Voiko elämä kestääkään tällaista kyseenalaistamista?

Näitä miettiessäni yleisö oli pakkautunut lavan edustalle ja ämyreistä oli alkanut kuulua hautajaismusiikkia. Klassinen musiikki keikan alussa toi mielenkiintoisen tunnelman. Pistin merkille, että yleisössä oli yllättävän vähän mustiin pukeutuneita ja goottimeikattuja ihmisiä; suurin osa yleisöstä oli ihan tavallisen näköisiä. Tämä vahvisti käsitystäni Sentencedin kuuntelijoista. Nyt jäähalli näytti täydeltä. Olisikohan tämä porukka edes mahtunut edellisen vuoden metelliklubille kaarihalliin. Ainakin valo ja ääni tuntuivat toimivan kaarihallissa paremmin. Hiljennyin nauttimaan musiikista keikan ajaksi.

Heti keikan alussa tuli selväksi, että vuoden takainen ongelma soolokitaran kanssa on edelleen ratkaisematta. Soitto oli epätarkkaa, epävarmaa ja epäpuhdasta; kaiken kaikkiaan heikkoa. Paikoitellen saimme kuulla, miltä Sentenced kuulostaisi ilman soolokitaraa. Onneksi Laihiala otti yleisön rautaiseen otteeseensa varmalla laulullaan ja kirosanarikkailla välispiikeillään ja sen ansiosta suurin osa yleisöstä ei tainnut tätä huomata.

Vaikka itse pidän myös kovasti uudemmasta tuotannosta, moni kuulija jäi varmasti kaipaamaan kattavampaa läpileikkausta Sentencedin koko tuotantoon. Yksikin yllättävä kappale takavuosilta olisi varmasti saanut vanhatkin fanit innostumaan. Mutta kaikkea ei voi saada. Vanhat hyvät keikat elävät enää vain muistoissamme ja sitten nekin unohtuvat.

Kaikesta huolimatta nautin keikasta muun yleisön mukana. Melko paljon radiosoittoakin saanut No one there säväytti lohduttomalla melankolisuudellaan.

Tuuli lävisti sydämeni ja värähdin viimeisen kerran. Kurotin pimeään, eikä siellä ollut ketään.

Näitä sanoja mietin, kun kävelin pois Metelliklubilta. Tyttö itki jäähallin edessä.

Mikko "Roihu" Roihuvuo

Kuvat: Minna Veliheimo



Takaisin