16.7.2005 - 12:47 Rajamaan kasvot - liftaamalla Lappeenrannasta rokkiin

Liftaus matkustusmuotona voitti junassa istumisen sosiaalisuuden puolesta 10-0. Kuutostie on liftaajan kannalta myös melkoinen Pikku-Venäjä: kaksi viidestä kuskista oli venäläisiä ja kolmaskin erittäin venäjämielinen. Kun Lappeenranta-Joensuu väliä on kulkenut junalla kymmeniä kertoja, rupeavat Simpeleen ja Parikkalan junanvarsimaisemat hieman menettämään hohtoaan. Ja kun kerrankin aikatauluissa on jouston varaa, päätin kokeilla rokkiin saapumista liftaamalla. Reilun 200:n kilometrin välimatka tuntui myös sikäli helpolta liftauskohteelta, että kuutostietä pääsi alkupisteestä loppupisteeseen, joten kyytejä voisi odotella saman tien varrella koko ajan.

Lappeenrannassa ehdin tien varteen puoli kymmenen aikaan torstaiaamuna. Suunnitelma B oli kävellä takaisin rautatieasemalle, mikäli kyytejä ei löytyisi. Viimeinen juna pohjoiseen lähtisi kahdeksan aikaan illalla. Vaan ei tien varrella tarvinnut kauaa kärvöttää. Itse asiassa heti kun olin raahautunut liittymän mutkasta risteysalueen ulkopuolelle ja nostanut peukalon pystyyn, venäläisessä rekisterissä oleva Lada pysähtyi viereen. No mikäpäs siinä; kun kerran olen Pietarissa ja Moskovassa kulkenut peukalotaksilla venäläisten kyydissä niin eiköhän tuo sujuisi hyvin myös rajan tällä puolen.

Svetogorskilainen setämies oli menossa ostoksille Imatralle. Jäi hieman hämäräksi miksi hän sitten oli tulossa Lappeenrannan suunnasta, mutta eipä sillä niin väliä. Vaikea sanoa hämmästyikö kuski kun suomalainen liftari puhuikin venäjää (tosin kehnoa), ainakaan hän ei sitä millään tavalla näyttänyt. Radio Sputnikia kuunnellen ensimmäiset 60 kilometriä hujahtivatkin, sitten mies kaarsi Prisman suuntaan ja jätti minut tien varteen odottamaan seuraavaa mahdollisuutta.

Imatralla piti kävellä tien vartta muutama sata metriä että pääsi risteysalueen yli sellaiseen kohtaan, jossa autot ylipäätään pystyivät pysähtymään. Kävelyssä ja peukalon heilutuksessa meni ehkä vartin verran aikaa, sitten seuraava auto jo pysähtyikin. Kaksi keski-ikäistä naista huikkasi minut kyytiin ja esittelivät itsensä "sosiaalitädeiksi Haminasta". He olivat menossa työmatkalle Parikkalaan ja sanoivat minun näyttäneet niin kiltiltä ja luotettavalta että ilman muuta minulle piti tarjota kyyti. Samaan hengenvetoon he kyselivät, eikö minua pelottanut liftata, ja rupesivat sitten muistelemaan että "ei sitä itse nuorena kyllä pelata osannut", olivat itse liftanneet Englantia myöten aikoinaan. Totesin kyllä miettineeni, miten tunnistaisin moottorisahamurhaajan jos sellainen pysähtyisi kyytiä tarjoamaan, mutta arvelin selviytyväni maalaisjärjellä matkasta. "Tädit" olivat todella mukavaa matkaseuraa. Kyselin hieman sosiaalityön nykytilasta, ja molemmat myönsivät että tiukka rahatilanne ja vaikeat ihmiskohtalot pistivät välillä lujille. Huumorin voimin työssä kuulemma jaksaa paremmin. Kerroin olevani matkalla Ilosaarirokkiin, ja toinen kertoi myös tyttärensä olevan tulossa rokkaamaan. Terveisiä vaan.

Parikkalassa rouvat pysähtyivät kahville ja jättivät minut jatkamaan matkaa. Äidillisesti huolehtien he kehottivat minua valitsemaan kuskini tarkkaan ja neuvoivat lähtemään vain sosiaalityöntekijöiden tai ehkä poliisien kyytiin. Arvelin että pitäisi varmaan askarrella kyltti, jossa lukisi että "etusija sosiaalityöntekijöillä, niin muut ymmärtäisivät ajaa ohi.

Tässä vaihdossa ei tarvinnut kauaa odotella. En ollut ehtinyt edes risteyksen yli, kun viereen pysähtyy rekka, vaikka en edes ollut peukaloa heilutellut. Avasin oven ja sisältä kuuluu että "Tarviitko kyytiä?" kesken kiivaan puhelinkeskustelun. Kiipesin rekan koppiin ja kuskin olemus pisti hymyilyttämään sisäisesti. Tunnistin ihmistyypin heti. Puhelimeen paasaava rekkamies oli sitä miesrotua, jota ilmeisesti sikiää vain suppeahkolla alueella jossain Pohjois- ja Etelä-Karjalan rajamailla. Tuntomerkkejä ovat erinomainen itsetunto, hillitön verbaalilahjakkuus ja korviahivelevä murre, sekä olemus, joka tuntuu julistavan että "minä olen mies ja ylpeä siitä". Sanalla sanoen, mahtava tyyppi.

Päästyään puhelimestä irti kuski alkoi selvittää minulle, että hän oli ajanut Venäjältä erään Sergein kanssa ja Suomen puolella Sergei oli sitten ajanut rekkansa jumiin huonolla tiellä. Nyt Sergei jäkitti autonsa kanssa hiekassa kiinni ja jonkun piti selvittää, miten auto saataisiin irti ja Sergei takaisin liikenteeseen. Tämä vaati vielä muutaman muunkin puhelinkeskustelun. Niiden lomassa selvisi, että kuski ajoi paljon Venäjällä ja rupesimme yhdessä ylistämään, miten mukava ja mielenkiintoinen maa Venäjä turistille on. Kehuimme kilvan rajantakaista ruokakulttuuria, suomalaiselle miellyttävää hintatasoa, ihmisten mentaliteettia joka eroaa täkäläisestä minuuttiaikatauluhengestä selkeästi. Uukuniemen hujakoilla rekkamiehen piti kääntyä taas kohti rajaa. Jättäessään minua kyydistä hän pahoitteli vielä, että jos suinkin olisi aikaa ollut, olisi hän voinut näyttää minulle tempun jos toisenkin ja vaikka tehdäkin, mutta nyt valitettavasti ei aikataulu moista sallinut. Hyvästelimme lämpimästi.

Tiellä alkoi olla hiljaisempaa, ja seuraavaa kyytiä odotellessa tien vartta tuli käveltyä puolisen kilometriä eteenpäin. Parisenkymmentä minuuttia edellisen rekkamiehen lähdettyä seuraava kuski - jälleen rekka - pysähtyi kuitenkin kohdalleni. Tällä kertaa sekä kuski että auto olivat venäläisiä. Minua alkoi jo naurattaa. Tätä menoa suomalaiset kuskit häviäisivät venäläisille avuliaisuudessa pahasti. Toisaalta, Venäjän puolella liftaaminen on huomattavasti yleisempää kuin meillä. Ehkä meillä sekä yksityisautoilun yleisyys että kattava julkisen liikenteen verkko ovat taanneet liikkumismahdollisuudet niin hyviksi, että liftaaminen on enää harvojen harrastus.

Kuski esitteli itsensä Alekseiksi, ja hassua kyllä hänkään ei juuri tuntunut hämmästelevän, että kyytiin poimittu suomalainen pamiloi edes auttavasti Venäjää. Aleksei oli ajamassa Kiteelle, ja selvitti että hän on toukokuun alusta asti tehnyt Suomen ajoja. Rajan takaa tulleelle yllätyksenä olivat sekä kallis hintataso että laadukas tiestö jolla liikennettä oli vähän. Aleksei oli kotoisin Krasnodarista Mustanmeren lähellä. Rekkakortin hän oli ajanut armeijassa, jonka kävi Vladivostokissa. Tästä päästiinkin vertailemaan suomalaisen ja venäläisen asevelvollisuuden eroja. Aleksei oli tikahtua nauruunsa, kun selvitin että pikkuveljeni aloitti armeijan ja pääsee useana viikonloppuna kuukaudessa käymään kotonaan. Aleksein inttiaika kun kesti kaksi vuotta eikä hän sinä aikana käynyt kotona kertaakaan, koska matka Vladivostokista kotiin vei junalla 13 vuorokautta.

Aleksein jätettyä minut Kiteelle rupesi liikenteen harveneminen näkymään jo vaihtoajassakin. Nyt piti tien varrella odotella jo lähes puoli tuntia. Siinä vaiheessa rupesi jo mietityttämään, olisiko pitänyt sittenkin tarkistaa vaikkapa linja-autojen aikataulut. Kiteeltä Joensuuhun ei ole kuin 70 kilometriä, mutta kävellen se on aika hemmetin pitkä matka. Mutta kyllähän yksi auto kuitenkin pysähtyi, ennen kuin epätoivo iski. Eläkeläispariskunta oli selkeästi ollut lomailemassa, sen verran täynnä matkatavaraa takapenkki oli. Rokkifestareista mainittuani herra ilmaisi paheksuntansa rokkiväen jättämistä sotkuista ja roskista. Aiheellista kritiikkiähän se onkin. Muuten ehdimme käydä vilkasta keskustelua koko matkan. Selvisi, että pariskunta oli mormoneja, ja keskustelimme niin hengellisistä kuin maallisistakin asioista innokkaasti. Ystävällisesti he vielä kyyditsivät minut keskustaan, sain vielä muistoksi kortin jossa oli mormonien tiedotusasioihin liittyviä nettiosoitteita.

Perillä Joensuun keskustassa olin kahden maissa. Kaiken kaikkiaan matka oli mielestäni nopea, sosiaalinen, turvallinen ja sitä paitsi ilmainen. Tietenkään ei voi tietää, vaikka ensi kerralla kohdalle sattuisi kuskiksi se moottorisahamurhaaja...

Salla Brunou



Takaisin