16.7.2005 - 17:27 Cleaning Women rytmitti hurmioon

Heti ensimmäisestä biisistä lähtien ero Cleaning Womenin levytysten ja live-shown välillä on selvästi nähtävissä ja kuultavissa. Siinä missä yhtye taiteilee äänitteillä erilaisilla äänimaisemilla, lavalla musiikin kantava voima on rytmi. Itserakennetut sähkökitaran korviketta lukuunottamatta akustiset instrumentit ovat lähes kaikki lyömäsoittimia. Äänet ajetaan lukuisten efektien läpi ja tuloksena on täysin poikkeuksellisen kuuloista musiikkia.

Cleaning Women on täysin kaikkien kategorioiden ulkopuolella. Yhtyeen kappaleissa on vaikutteita lukemattomista eri musiikkityyleistä: afroa, punkkia, jazzia, ambienttia, rock n' rollia, latinoa, metallia, industrialia. Kappaleiden rakenteet on kuitenkin otettu pääosin klassisesta musiikista. Elementit on kuitenkin viety äärimmilleen. Periaatteessahan tämä on skiffleä - musiikkia, jossa soitetaan improvisoiduilla soittimilla pyykkilaudoista kattilankansiin. Perinteisestä skifflestä ollaan kuitenkin menty paljon pidemmälle. Lähin vertauskohta on Aavikon lämppärinä Suomessakin kiertänyt venäläinen Messer für Frau Müller. Erotuksena on kuitenkin se, että siinä missä Messerien musiikki pohjautuu sämpläämiseen, Cleaning Women luo kaiken käyttämänsä äänen itse.

Monimutkaiset ja alati muuttuvat rytmikuviot pakottavat polvet väkisinkin hytkymään. Yhtye käyttää luovasti taukoja, minimaalisen lyhyitä breakdowneja ja temponvaihteluita. Jokainen isku osuu kuitenkin kirurginveitsentarkasti kohdalleen. Keikan alussa tupaten täysi teltta on keikan alussa valitettavasti liian ahdas tanssimiseen. Keikan loppua kohden osa yleisöstä kuitenkin kaikkoaa. Ei mikään ihme sillä tällainen sillisalaattimusiikki ei voikaan upota täysipainoisesti kuin laaja-alaisesti monen tyylistä musiikkia kuunteleviin.

Sirkusteltta luo täydelliset puitteet tälle taideorkesterille. Laulaja-perkussionisti esiintyy ylväästi kuin wieniläinen kapellimestari. Hän ei laula perinteiseen tapaan vaan käyttää välillä falsettia, välillä erilaisia äännähdyksiä, välillä punk-tyyliä ja kaikki tietenkin erilaisilla efekteillä tehostettuna. Ihmisääni on vain yksi soitin, sanoilla ei ole väliä. Jotakin musiikista kertoo myös se, että yleisön rytmikäs taputus keikkojen aikana kuullostaa yleensä päälleliimatulta, mutta tämän yhtyeen soittaessa se sulautuu yhdeksi instrumentiksi muiden joukkoon.

Keikan loppupuolella jäljelle jäänyt yleisö kirkuu, viheltää, huutaa ja ulvoo. Lähemmäs hurmostilaa ei pääse ilman kovia huumeita. Tämä yhtye on niitä kokemuksia, joita joko vihaa tai rakastaa. Rakastaa kuin pikkulapsi äitiään.

Markus Heikkilä
Kuva: Minna Veliheimo



Takaisin