Muistan vielä kultaisesta nuoruudestani ne mahtavat keikat, joiden jälkeen tuntui, että tällä sitä taas jaksetaankin seuraavaan vuoteen. Sentencedin merkitys minulle on vaihdellut vuosien varrella, mutta koskaan en unohda sitä, kuinka se auttoi minut yli pahimpien aikojen. Kohta tätä yhtyettä ei enää olisi.

On ihmisiä, jotka eivät näe Sentencedissä muuta kuin lapselliset ja vastuuttomat itsemurhalyriikat. He eivät halua päästää sanoitusten synkkiä ajatuksia omaan elämäänsä. Mutta synkkyyttä ei voi pitää ulkona, kun se on jo sisällä. Toisaalta ihminen, joka ei uskalla miettiä, onko tämä elämä elämisen arvoista, tulee eläneeksi elämänsä vahingossa. Voiko elämä kestääkään tällaista kyseenalaistamista?

Näitä miettiessäni yleisö oli pakkautunut lavan edustalle ja ämyreistä oli alkanut kuulua hautajaismusiikkia. Klassinen musiikki keikan alussa toi mielenkiintoisen tunnelman. Pistin merkille, että yleisössä oli yllättävän vähän mustiin pukeutuneita ja goottimeikattuja ihmisiä; suurin osa yleisöstä oli ihan tavallisen näköisiä. Tämä vahvisti käsitystäni Sentencedin kuuntelijoista. Nyt jäähalli näytti täydeltä. Olisikohan tämä porukka edes mahtunut edellisen vuoden metelliklubille kaarihalliin. Ainakin valo ja ääni tuntuivat toimivan kaarihallissa paremmin. Hiljennyin nauttimaan musiikista keikan ajaksi.

Heti keikan alussa tuli selväksi, että vuoden takainen ongelma soolokitaran kanssa on edelleen ratkaisematta. Soitto oli epätarkkaa, epävarmaa ja epäpuhdasta; kaiken kaikkiaan heikkoa. Paikoitellen saimme kuulla, miltä Sentenced kuulostaisi ilman soolokitaraa. Onneksi Laihiala otti yleisön rautaiseen otteeseensa varmalla laulullaan ja kirosanarikkailla välispiikeillään ja sen ansiosta suurin osa yleisöstä ei tainnut tätä huomata.

Vaikka itse pidän myös kovasti uudemmasta tuotannosta, moni kuulija jäi varmasti kaipaamaan kattavampaa läpileikkausta Sentencedin koko tuotantoon. Yksikin yllättävä kappale takavuosilta olisi varmasti saanut vanhatkin fanit innostumaan. Mutta kaikkea ei voi saada. Vanhat hyvät keikat elävät enää vain muistoissamme ja sitten nekin unohtuvat.

Kaikesta huolimatta nautin keikasta muun yleisön mukana. Melko paljon radiosoittoakin saanut No one there säväytti lohduttomalla melankolisuudellaan.

Tuuli lävisti sydämeni ja värähdin viimeisen kerran. Kurotin pimeään, eikä siellä ollut ketään.

Näitä sanoja mietin, kun kävelin pois Metelliklubilta. Tyttö itki jäähallin edessä.

Mikko "Roihu" Roihuvuo

Kuvat: Minna Veliheimo

Savukoneen puskeman sankan sumun seasta kolmoslavalle saapunut porilaisviisikko näytti siltä kuin se olisi ilmaantunut 70- tai 80-luvun garderobikomiikkaan erikoistuneen tv-tuottajan visioista. Muutenkin kaikki kulki miedosti viistossa, niin kuin psykedelian, progressiivisuuden ja yleisen outoilufiilistelyn laineilla polskivalle yhtyeelle sopii.

Mika Rätön hillitön jodlaus sai yleisössä jotkut hymyilemään naapureilleen, mutta Kuusumun fanit tiesivät mitä mieheltä odottaa. Musiikillinen osasto eteni pääasiassa rennon jamittelevasti - sankarihevihyökkäykset oli jätetty toisille esiintymislavoille.

Keikan aikana taivas pilvistyi, tummeni ja lopulta repesi täysin. Ei huonoin juonikudelma näin utuiselle performanssille, joka oli jo omassa vilpittömässä muodossaan kuin jäljittelemätön pala luontoa.

-Mikko Kuronen
Kuvat: Heli Suoninen

Pertti

Pertti

Kuvat: Riikka Kurki

Klikkaa tätä: Voltaksen omat kuvat Rokista

Yhtye antoi odottaa itseään ja alussa kuultiinkin kymmenen minuutin edestä hämmentävää ulkolaista radiojuontoa, joka huipentui hokemaan Cloaca Maxima, jolloin yhtye viimein taputusten saattelemana saapui helteiselle Ilosaaren päälavalle.

Yhtye oli valinnut soitettavat kappaleensa runsaan tuotantonsa ns. raskaammasta päästä. Ilosaaressa kuultiin mm. Vainajala, Surumurhaaja, Ei yksikään ja yleisöä erityisesti laulattanut Vallat ja väet. Yhtyeellä on oma kuulijakuntansa, joka osoitti keikalla, että CMX on rock, ja sitä voi myös tanssia. Vannoutuneimmat fanit, erityisesti pojat jopa muistuttivat pukeutumiseltaan ja olemukseltaan A.W. Yrjänää. Monet joutuivat varmasti pettymään siinä suhteessa, että odotuksista huolimatta CMX ei soittanut tällä kertaa vanhoja kauniita balladejaan, kuten Pelasta Maailma ja Ruoste.

Eija S.

Kuvat: Matti Immonen

Lavan eteen oli kerääntynyt puimaan nyrkkiä uskollinen fanijoukko, joka ei välittänyt sateesta, eikä mudasta. Olosuhteet lähensivät orkesteria ja rässinystäviä, riittävän lujaa ja riittävän rankkaa. Miten tällaista musiikkia on tehty jos silloin kun mie vielä tiputtelin kakkaa lattialle.

Yhtyettä on kiittäminen tämän päivän "hyvän" metallimusiikin inspiroinnista. Kitarat eivät kirskuneet aivan modernien vastineiden tahtiin, eikä aggressiotasotkaan olleet aivan samaa luokkaa kuin uusissa levyissä, vaan eipä käy kiistäminen, etteikö meininki olisi ollut korkealla. Mutaa ja mättöä, perkele.

Viime vuonna yhtye soitti Metelli-klubilla parhaimman keikan ikinä, joten odotukset olivat korkealla. Miltä arktiset sonaatit kuulostaisivat päälavalta konsertoituna? Sateen uhka varjosti tätä festivaalin kohokohtaa, mutta laulajavirtuoosi Tony Kakon johdolla sadepilvien olemassaolo kiellettiin: sadepisaralaskurin lukema olkapäällä - kolme pisaraa. Sonata Arctica toimii myös ulkoilmassa ja onnistuu tartuttamaan voimaheviasenteensa yleisöön huonommallakin säällä.

Bändin soitto on ilahduttavan tarkkaa. Samaan aikaan soitto näyttää helpolta. Bändillä näyttää myös olevan hauskaa. Yhtyeen repertuaariin mahtuu nykyään sekä kiihkeitä voimaralleja, mutta myös sydäntäriipaisevia metalliballadeja. Jälkimmäisistä minua kosketti erityisesti kuvankaunis Shamandalie. Olin huomaavinani tänä vuonna laulajan välispiikeissä pientä naljailua yhtyeen kilttihameiselle kosketinsoittajalle Henrik Klingenbergille. Oliko Henkka ottanut ennen keikkaa vahingossa liikaa turruketta vai miksi nakit lipsuivat välillä koskettimilta? Tämän ei annettu vaikuttaa yleisilmeeseen; vahva ote yleisöstä säilyi keikan alusta loppuun. Loppuun kuuluivat perinteiset votkahuudatukset, smoke on the wateria ja kimppahalit. Kiitos Sonata, ihana keikka, kuten aina.

Mikko "Roihu" Roihuvuo
Kuvat: Minna Pahkin

Ultramariinia on kehuttu ja haukuttu runopoikarockiksi ja aikuispopiksi, mutta kyllä soitto keikalla kuulosti levyjä särmikkäämmältä ja sitä myöten paremmalta. Levyillä häirinnyt tietty persoonattomuus ja biisiaineksen hahmottomuus karisi aavistuksen keikalla, mutta toisaalta todellinen koukku jäi jotenkin puuttumaan. Ulkona itseään varrotuttanut sade sopi tunnelmaan kuin sormi nenään.

Runopoikarockia ja Matti Johannes Koivun laulua oli kuuntelemassa liki teltallinen väkeä. Ja tyttöä, tyttöä tähkäpäätä oli teltta pullollaan.

Teppo Koskinen
Kuva: Matti Immonen

Yhtyeen solisti on aito Jamaica man Lula Ribeiro. Muun yhtyeen jäneset ovat sen sijaan suomalaista verta. Kauniin tytön soittama huilu antaa pikantin lisän tämän vanhaa kunnon reggaeta soittavan orkesterin soundiin. Tältä ryhmältä ei myöskään tunnetta puutu. Taustalaulu menee joka kohdassa nuotin vierestä, mutta se ei haittaa, sillä laulu tulee suoraan sydämestä.

Pikkuhiljaa keikan aikana lisääntyvä rantakansa tykkää tästä. Sanoitukset ovat väliin ihanan naiveja:"When the sun is rising in the morning, shining for everyone." Laulut ovat siis täysin englanninkielisiä, mutta välihuutoja heitetään myös suomeksi:"Jotkut nukkuu vielä mutta ne ei tiedä mitä ne menettää!" Niinpä. Viimeiseksi ilmoille kajahtaa Peter Toshin klassikko Mama Africa. Tämä on täydellinen avaus viimeiselle festaripäivälle.

Markus Heikkilä
Kuvat: Riikka Kurki

Sad Lake Cityssä PK kitaroi kuin Link Wray ja Don't Say I'm So Evil oli tapansa mukaan ässäbiisi.

Tuoreeseen tuotantoon siirryttiin miellyttävästi garagehtavan Rat Kingin myötä. Birdie on oma olennainen osansa kotimaista rockhistoriaa ja parin Espen laulaman numeron jälkeen garageherkkua tarjosi toden teolla näkemys Sonicsin klassikosta Psycho. Myös Wild Billy ja Onion Soup edustivat parhautta. Pistepirkko toimii mallikkaasti myös isolla lavalla.

Pertti
Kuva: Minna Pahkin

Yleisö ainakin piti Blak Twangin repäisevistä riimeistä ja paksuista biiteistä. Osalle väestä biisit olivat tuttuja, ja sekopäisimmin joranneiden tunnelma levisi pian muuhunkin yleisöön.

Siitähän Blak Twang on vekkuli yhtye, että sen ruohonjuurikannatus on Suomessakin ilmeisen vankkaa. Ainakin allekirjoittaneelle bändistä kuiskittiin jo hyvissä ajoin ennen festaria. Tämä ruohonjuurikannatus oli sitten ilmeisesti syy siihen, että fanitus levisi nopeasti jykeväksi hyväksi fiilikseksi.

Ihan täynnä YleX-teltta ei ollut, mutta ei se mitään. Mahtuipahan tanssimaan.

Räpin ystävät saivat loppuillaksi mahansa täyteen ja tunnelman kattoon, mutta pääsivät Blak Twangin jäsenet itsekin festaritunnelmaan. Zen Cafen keikkaa oli joraamassa joukko hikisiä räppäreitä, jotka näyttivät ilmiselvästi diggaavan eksoottista festarimenoa.

Teppo Koskinen

Kuvat: Minna Pahkin

Kun keikka alkoi Ramblin' Rosella, oli systeemi selvää kauraa alusta asti. Seuraavana kuultiin erinomainen näkemys klassikosta Shakin' Street albumilta Back in the USA ja sitä seurasi Tonight samaiselta levyltä.

Monumentaalinen Sister Ann oli eräs konsertin huipentumista ja siksi sitä seurannut Call me Animal jäi täytepalaksi. Over and Overin myötä seurasi käänne parempaan ja dramaattinen balladi Miss X nostatti kylmiä väreitä, tosin ihoni oli kananlihalla suurimman osan keikasta. Future/Nowta seurasi klassikoiden klassikko Kick Out the Jams, jonka jälkeen heitettiin coverina Ray Charlesin I Believe to My Soul, joka - by the way, äänitettiin Kick Out the Jamsin sessioissa, mutta se jäi jostain kumman syystä julkaisematta. Miltei sokerit pohjalla, eli pitkä näkemys adrenaliinilatauksesta Rocket Reducer Number 262/Rama La Fa-Fa.

Vanhat herrat soittivat niin tiukasti kuin se suinkin on mahdollista, mutta totuuden nimessä visuaalisesti heistä vakuuttaa enää Wayne Kramer. Kiitokset bändille ja promoottorille. MC 5:n keikka on kärkiviisikossa kaikista tähän saakka kokemistani.

Pertti

Kuvat: Riikka Kurki

Muihin bändeihin nähden harvalukuinen joukko hytkyi lavan edustalla. Bändin hidastempoinen ja taiteellinen musiikki ei oikein sopinut rantamiljööseen. Suurempien kaupunkien elitistisissä klubi-illoissa tällainen musiikki toki ottaa paikkansa, mutta ei täällä. Minäkään en oikein ymmärrä, mikä tällaisessa musiikissa on niin hienoa. Välillä unohdin edes kuuntelevani musiikia soitannon muuttuessa muzakiksi, hissimusiikiksi. Ehkä me ollaan yksinkertaisesti vaan liian juntteja.

Markus Heikkilä
Kuvat: Markus Korpi-Hallila

Sanan hiki merkitys selvisi tyystin uudella tavalla, kun eli Disco Ensemblen kolmoslavan räjäytyksen mukana. Henki salpaantui, mieli ei pysynyt mukana. Parhauden kokemus, jota on hullua yrittääkään hajottaa osiin ja arvioida rationaalisesti. Mutta jotainhan on pakko sanoa.

Kaksi täyspitkää julkaissut länsirannikolta pääkaupunkilaistunut ryhmä on nostettu esiin suomalaisen emojohteisen musiikin messiaana, mutta lokeroiminen on koko lailla tarpeetonta, mistä kieli jo yhtyeen taannoin ilmestyneen kakkosalbumin First Aid Kit lähemmäs rockimpia sävyjä etsiytynyt soundi.

Vaikka Disco Ensemble onkin saattanut levymuodossa muuttua aavistuksen selväpiirteisemmäksi ja levollisemmaksikin, elävänä yhtye sai uudenkin levyn kappaleet kuulostamaan yltiötiukoilta. Vesitykitetyssä ja äriään myöden täydessä sirkusteltassa operoinut nelikko oli huimassa vireessä. Viimeisin Joensuun esiintyminen, keväälle Pub Palaveriin suunniteltu keikka ei milloinkaan toteutunut, mutta nyt annettiin takaisin isolla lapiolla. Keikan alkupuolella perätysten kuullut ensimmäisen ja toisen levyn avauskappaleet Dynamite Days ja This Is My Head Exploding saivat aikaan nimiensä viitoittamaa jälkeä, eikä loppuosuus jäänyt tippaakaan jälkeen. Bändi tykitti tarkasti ja samalla äärimmäisen eläytyvästi, ja vokalisti Miikan jännittynyt vokalointi johti biisit korkealle.

Ihmiset hyppivät ylös, alas, oikealle ja vasemmalle, eikä pomppiminen rajoittunut tavalliseen tapaan ainoastaan eturiveihin, vaan koko teltta hengitti yhtyeen mukana. Parhaita keikkoja mitä on pitempään aikaan tullut nähtyä. Jos et ollut paikalla, itke katkerasti. 'Nuff said, kuten jossain sanottaisiin.

Mikko Kuronen
Kuvat: Riikka Kurki