Jätkäjätkien keikkoja voisi määrätä ihmisille psyykenlääkkeeksi. Fiilis on niin hyvä, että kasvoille jähmettyy hymy. Tiedätkö tunteen, että poskia pakottaa muttei voi eikä halua lopettaa hymyilemistä? Jos olet ollut Jätkäjätkien keikalla, tiedät.

Lauantain klubikeikka Teatteriravintolan sisäpihalla ei tehnyt tästä poikkeusta. Itse kohoan hetkessä lapsen iloon: hitto mikä joulukalenteri! Koko ajan aukeaa uusi luukku, josta pomppaa taas uusi ukko ja uusi juttu. Vaikka jo edeltävä viritys oli täydellinen!

Asan aito hymy räjäyttää maailmasta lian pois jo ennen kuin ehtii kuulla sanoja. Puppa J:n astetta vakavampi olemus vakuuttaa, samoin tietysti Joska Josafat. Erno Haukkalan intiaanitanssi ja puhallinvirtuoosimaisuus on kuin puhdistava tuuli. Karjalan kunnaiden oma poika Kim Rantala säväyttää taattuun tapaan neljätoistasormisuudellaan. On mahdotonta asettaa jätkiä mihinkään paremmuusjärjestyksiin ja ehkä juuri se on yleisöläiselle niin ihanaa: kaikki on parasta, voi vain nauttia.

Vaikka sanoitukset ja biisit ovat – latteasti ilmaistuna – hienoja, keikasta tekee unohtumattoman nimenomaan kokonaisuus. Se mahtavan hyväntuulinen joulukalenteri, jossa luukkuja ei ole 24 vaan tuhat, toinen toistaan parempia.  Ajattelen aina, että tätä bändiä en pilaa ryhtymällä tietämään siitä kaikkea, sillä mikä muka on hauskempaa kuin sellainen seikkailun ja yllätyksellisyyden yhdistelmä, jossa ei koskaan tarvitse pettyä.

Keikkaveteraanien lisäksi keikkaneitsyet ovat aivan vietyjä. Kuullaan useampikin “onneks me tultiin” ja “miksei tultu aikasemmin” -keskustelu.  Toivoa tosin sopii, että miehet, jotka tönivät tanssiessaan vahingossa takana notkuvien tyttöjen tissejä kyynärpäillään, pyytäisivät edes anteeksi. Tisseihin nimittäin sattuu sellainen. Saan itse neljä lujaa kyynärpää-tissi-osumaa. Mutta mitään muuta miinusta en pysty keksimään keikan läheltäkään.

Kuten ekakertalainen valokuvaajattareni totesi: “Jos kaikki insinööritkin pakotettais näille keikoille, koko Suomi muuttuis paremmaksi”. Totta, tosin tiedä sitten, olisinko halunnut sisäpihan täyteen nokiakansaa. Oli miten oli, kun kaikki laulavat yhdessä, että kuuntele sydämesi ääntä, älä anna sen laimentuu, ainakin minä päätän että näin teen.

Kun bändi palaa soittamaan encoreita, voi sanoa kliseisesti, että “jengi oli aivan pähkinöinä”. Lyhyesti sanottuna tällä keikalla päästiin siihen hienoon maagiseen ilmiöön, että bändi ja yleisö sulautuvat hetkeksi yhteen. Kiitos, kumarrus ja mitä näitä nyt on!

Teksti: Verkkotoimitus

Kuva: Mirka Sunimento

Tämä artikkeli on kirjoitettu sunnuntaina 18. heinäkuuta 2010 klo 18.04 ja sen aiheena on Keikat, Klubit.