Rock’n’Roll revival à la Kauko Röyhkä & Narttu


Sulo-klubin illan toisena esiintyjänä nähtiin Kauko Röyhkä legendaarisen Narttu-orkesterin säestämänä. Aktiivisen yleisön ikähaitari vaihteli iloisesti laidasta laitaan keski-iän asettuessa sinne kolmenkymmenen paremmalle puolelle.  Hienoa nähdä, että Röyhkän musiikki on saavuttanut myös nuoremman ikäpolven arvostuksen, sillä kyseessä on eittämättä suomirokin yksi suurimmista kulmakivistä.

Mitä 80-luvun yhyeellä oli sitten tarjottavana 2010-luvun yleisölle? Ainakin 13 biisin verran hienoa musiikkia, ”ja sokerina pohjalla yhtyeen laulusolisti, yhtyeen persereikä Kauko Röyhkä”, herraa siteeratakseni. Vaikka 80-luvun provokatiivisuus on Röyhkällä vaihtunut hyväntuulisuuteen, ovat esiintymisen maneerit vuosien myötä pysyneet ja voimistuneet. Tämä ei todellakaan ole huono juttu, minkä Sulo-klubin keikka todisti. Miehen lavakarisma ja presenssi ovat edelleen omaa luokkaansa. Riivatun lumoojan elein Röyhkä kietoi yleisön pikkusormensa ympärille, ja yleisö nautti ottavana osapuolena tästä aktista. Narttu-orkesteri oli mainiossa soittovireessä, ja loppua kohden alun pieni kankeus vaihtui letkeään elastisuuteen.

Tunnin mittainen keikkasetti oli kasattu Nartun levyjen hittien varaan Onnenpäivä-levystä eteenpäin. Valitettavasti kolmelta ensimmäiseltä levyltä ei kuultu yhtään biisiä. Tosin linjaus oli perusteltu ja ymmärrettävä. Klassikoista kuultiin Talo meren rannalla, Vihaiset miehet, Lauralle, Paha maa ja setin päättänyt Paska kaupunki. Rankempaa rypistystä tarjosivat hienosti rullaavat Korsikalainen ja Mainostaulujen taakse. Biiseihin ladattua tunnelmaa, joka vaihteli Pahan maan lynchmäisestä pahaenteisyydestä aina Majavalakin kepeään hilpeyteen, vahvistettiin hienolla valoshow’lla – valomiehelle suuri hatunnosto tyylitajusta!

Rohkenen väittää, että Kauko Röyhkä & Narttu ei pettänyt paikalle saapuneen rokkikansan odotuksia. Itse ainakin näin, koin ja sain, mitä hain. Piste.

Teksti: Pekka Naakka
Kuvat: Veera Konsti ja Sampsa Geijer

Aihe(et): Keikka-arviot.