Karhut ja leijonat päivähoidossa


“Kaadanko kaljat reppuun?” kyselee Tiedepuiston kulmalle viinanarikan luo saapunut nuori mies muovipussia ja reppua heilutellen. Vastaukseksi mies saa naurahduksen, päänpudistuksen ja hymyn. Rekan lavalle kootun viinanarikan luona ei totisesti rypistellä otsaa tai osoitella sormella. Täältä taitaa löytyä festarifiilistä muutenkin kuin pullotettuna?

“Tämä on oikeasti todella mukavaa hommaa. Asiakkaat ovat iloisia tuodessaan juomansa ja varmasti vielä hyväntuulisempia hakiessaan ne pois”, kertoo kolmatta vuotta viinanarikassa järjestyksenvalvoja liivi yllä päivystävä Satu Lehikoinen. Hän on osa suurempaa paikallisesta Joen Jawara -judoseurasta koottua vapaaehtoisporukkaa.

Ensimmäistä vuotta euron maksulla toimiva viinanarikka on säilyttänyt suosionsa, mutta ihan pelkällä hymyllä ja hyvillä jutuilla festariväen polttoaineet eivät kuitenkaan narikasta irtoa. Kuten ravintoloidenkin naulakoissa, myös tässä säilytyspaikassa avaimeksi käy se yksi ja ainoa: narikkalappu. Se helpottaa paitsi narikassa työskentelevien, myös jossain vaiheessa jonoksi asti kertyvien asiakkaiden elämää.

“Isompien bändien aikaan narikat ruuhkautuvat ja varsinkin yöllä tulee sen verran pimeää, että työskentely on jo muutenkin haastavaa”, Lehikoinen sanoo ja muistuttaa toisen viinojen säilytykseen vihkiytyneen narikan löytyvän raviradan läheltä.

Kaikissa festarihommissa toimivilta vapaaehtoisilta kysytään joitain kysymyksiä todella usein, eikä viinanarikan kohdalla ole tehty poikkeusta. Hyvin monia festarivieraita kiinnostaa, mitä narikkaan jääneille juomille tapahtuu. Viettääkö narikkaporukka todella vauhdikasta loppufestaria työn suomien etujen voimalla?

“Ehei, tänne jääneet viinakset kuljetetaan eteenpäin. Festaritiimi ei niihin koske”, Lehikoinen hymyilee.

Teksti: Sari Asikainen
Kuva: Markus Korpi-Hallila

Aihe(et): Rokin tekijät.