Ihmiset tulevat – ja lujaa


Ensin lavalle saapuvat Ihmiset. He alkavat soittaa. Heitä seuraa kaljupäinen mies, päällään mustat pillifarkut, mustat tennarit ja musta takki. Vähän kuin pingviini. Herra Ylppö & Ihmiset avaa keikkansa sunnuntaina päälavalla milläs muullakaan biisillä kuin Ihmiset tulevat.

Olen nähnyt bändin kaksi kertaa aiemmin, kerran Virgin Oilissa Helsingissä ja kerran Joensuun Kerubissa. Minussa saattaa esiintyä hivenen fanityttöyden oireita yhtyettä kohtaan, ja levytkin on tullut kuunneltua huolella. Nyt vähän pelottaa. Olenko kuullut ja nähnyt yhtyettä jo liikaa, onko sillä enää mitään annettavaa? Ja voiko bändi mitenkään toimia festarilla yhtä hyvin kuin intiimillä klubikeikalla?


Ei hätää. Ihmiset tulevat lujaa. Janne Joutsenniemi bassossa, Joona Kukkola koskettimissa, Hamid Moeini kitarassa ja Jukka Kröger rummuissa soittavat hiotusti yhteen, ja jokainen saa keikalla tähtihetkensä. Siihen päälle vielä Ylpön lavakarisma. Ylpön pitäisi vaihtaa rockista iskelmään – ei välttämättä lauluäänen, vaan tunteiden tulkinnan vuoksi. Toisaalta monenmoista taiteen muotoa harjoittava Ylppö voisi mielenkiintoisine lavakoreografioineen kokeilla myös modernia tanssia.

Bändi esittelee yleisölle kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta albumiltaan. On popimpaa, rankempaa, ja pari herkkääkin biisiä. Aika tunnettuja biisejä kaikki – mutta toisaalta, minä tunnen jokaisen biisin ulkoa. Paljolti nuorista naisista koostuva yleisö eläytyy biisi biisiltä enemmän: Riisu siipesi -kappaleen aikana nyrkit nousevat, herkän, kosketinsoittajan tähtibiisin Mies murtuu tahdissa kädet heiluvat, ja Rautavaara saa ainakin toimittajan lähistölle sattuneet tytöt pomppimaan.

Vaikkei festarilla samanlaiseen intiimiyteen pääse kuin klubilla, on fiilis silti mahtava, ja yleisöstä lähtee ääntä. Eturivin tytöt saavat Ylppöä ihan lähietäisyydeltä, kun mies juoksee lavalta alas aitaa vasten. “Ilosaari on isot kotibileet”, toteaa Ylppö välispiikissään. Kotibileiltä  meno kyllä tuntuukin. Näiden bileiden huipentuma on lavalle “viimeisen biisin” Mustat hevoset kunniaksi kirmaava ruskea hevonen. Tai joku sellaiseksi pukeutunut. Enkä tiedä mitä sanoa romanttisesti sanoitetun pop-kappaleen aikana lavan edessä kaiuttimen päällä joraavasta hevospukuisesta. Omituista? Mahtavaa? Vähintäänkin absurdia.

Vaikka omaa lempibiisiäni Paula puree ei keikalla kuultukaan, encore vie pienen harmituksen mennessään. Oikeastaan se tyhjentää mielestä melkeinpä kaiken. Niin perusasioihin keskittyy bändin viimeinen veto, Laman 80-luvun punk-ralli Turpa kii ja nussi. Mitäpä siihen enää lisäämään?

Teksti: Sini Heinoja
Kuva: Tuukka Pakarinen

Aihe(et): Keikka-arviot.