Purista mun sitruunaa! Rival Sons


Rokkihan on tunnetusti kierrätyskamaa, tämän faktan todisti myös Ylex-teltassa esiintynyt Rival Sons. Liekkö Kalifornian kukot teinivuosinaan kelailleet Led Zeppelinin Song Remains The Same -konserttielokuvaa yhtä ahkerasti kuin kirjoittaja, niin vahvasti brittikolossin vaikutus esiintymisessä, habituksessa ja musiikissa näkyi ja kuului.

Musiikilliselta anniltaan yhtye ei todellakaan tarjonnut mitään innovatiivista tai uutta. Parasta ennen -leimasimen vuosiluku oli suosiolla jätetty 70-luvun alkua näyttämään. Mitäpä sitä pyörää uudestaan keksimään, kun kavereilla on ihan toimiva Jopo, jota voi lainailla ja jonka selässä näyttää tyylikkäältä. YleX:n yleisö ei ainakaan ollut tätä vastaan: puntti vipatti, kädet heiluivat ja ääntä lähti. Laulajan huudatuksiin vastattiin ja suosiota osoitettiin äänekkäästi.

Itselleni bändin esitys kolahti kohtuullisesti. Piisimateriaali on esikuviaan heikompaa ja yksipuolisempaa. Keikka koostui pääosin tasapaksusta junttauksesta, kierrätysriffeistä ja laulajan kukkoilusta. Mahtavan äänen omaava Jay Buchanan revitteli pitkin keikkaa taidokkaasti rekisterin yläpäässä ja sätki pitkin lavaa transsimaisissa sfääreissä. Kitaristin kontolle jäi sooloilun, mikä harmittavasti peittyi basarin ja basson taajuuksien alapäävallin alle, lisäksi poseeraus, kun rytmiryhmä keskittyi pysyttelemään taka-alalla ja pitämään komppia kasassa.

Valitettavasti metronomi tikitti samaa keskinopeaa tempoa lähes jokaisessa piisissä keikan ensimmäisellä puoliskolla, mikä söi musiikin dynamiikkaa. Tämä ei näyttänyt yleisöä haittaavaan, joka jorausvaihteen silmään iskettyän ei pykälän vaihtoon lipsunut. Loppusetin pakollinen balladi ja perinteinen bluespala toivat perusjunttaukseen hieman vaihtelua. Viimeisenä piisinä kuultiin nopeampi rokkiralli, joita itse jäin kaipaamaan keikan tarjoamaan piisimateriaaliin enemmän.

Kaikesta huolimatta Rival Sons antoi itsestään ammattimaisen stadionrock bändin kuvan kaikkine kliseineen. Esikuvien apinonti toimi niin hyvässä kuin pahassakin ja nosti välillä suupielet virneeseen. Parodiaahan tämä on, mutta antaumuksellista ja itsetietoista sellaista. Taidokkaalla ulosannilla vältettiin campin puolelle lipsumista, mikä on usein tällaisessa showssa vaarana. 70-luvun kolossaaliselle bluesin-juurilta ponnistavalla stadionrokilla näyttäisi olevan nykypäivänäkin tilausta.

Teksti: Pekka Naakka
Kuva: Sampsa Geijer

Aihe(et): Keikka-arviot.