Ilosaarirock 11.–13.7.2014  \\  Laulurinne  \\  Joensuu  \\  ilosaarirock  \\  @ilosaarirock

Alice in Chains: muutakin kuin grungea

Mitä on grunge? mietin odotellessani päälavan edustalla grunge-suuruudeksi tituleerattua sunnuntain pääesiintyjää, Euroopan-kiertueensa Ilosaarirockiin päättävää Alice in Chainsia.

Ensimmäisenä grungesta tulee mieleen kalpeat naamat, rasvaiset hiukset ja huumeet. Sitä saattoi olla yhdysvaltalainen Alice in Chainskin 90-luvulla: yhtyeen perustajavokalisti Layne Staley kärsi koko yhtyeen levytysuran ajan päihdeongelmista ja kuoli lopulta huumeiden yliannostukseen vuonna 2002.

Surullisesta historiastaan huolimatta sunnuntai-iltana lavalle nousee rautainen rockbändi mustissa t-paidoissaan. Yhtye palasi areenoille vuonna 2006 solistinaan William Duvall. Tämä karismaattinen afropäinen komistus aurinkolaseissa ja tennareissa saa yleisön huutamaan.

Alice in Chainsin William Duvall. Kuva: Tuukka Pakarinen

Jättäydyn suosiolla kauemmas lavasta, missä mahtuu istumaan ja hengittämään. Edessäni kaksi lyhyenläntää tyttöä singahtavat tanssiin saman tien, kun ensimmäinen kappale, legendaarisen ”Dirt”-albumin aloitusraita Them Bones, jyrähtää soimaan. Toinen tytöistä ravistelee eläimen vimmalla sateenkaarenkirjavia rastojaan, toinen näyttää siltä kuin hiihtäisi ylämäessä ilman suksia.

Jos minulla oli epäilyksiä Duvallia kohtaan, miehen puoleensavetävä rääyntä karistaa ne ensisekunneilla. Laulu on melkein ilkeää, basso sykkii rintalastassa ja kitarat jauhavat hypnoottisesti.

Yhtyeen esiintymisaika sattuu päällekkäin jalkapallon MM-finaalin kanssa. Onneksi jalkapallofanitkin on otettu huomioon ja lavalle on järjestetty elävä tulostaulu: kappaleiden välissä kaksi vähäpukeista miestä käyvät vilauttamassa numerolappuja. Toisella on Argentiinan lippu viittanaan ja toisella Saksan värit kasvoillaan.

Kun Check My Brainin laahaava ryminä lähtee käyntiin, yleisön nyrkit nousevat ilmaan. Kohta takaani puskee tangon askelia tavaileva tyttöpari, jolla on kukkia hiuksissaan. Vaikka ilta on viilennyt, yhtye paahtaa kuin sunnuntaipäivän polttava aurinko ja nauttii selvästi olostaan lavalla.

Yhtyeen energia tarttui yleisöön. Kuva: Tuukka Pakarinen

Ilta hämärtyy ja kalpea kuu nousee vaaleansiniselle taivaalle. Kappaleessa Nutshell Duvall osoittaa pystyvänsä muuhunkin kuin cobainmaiseen määyntään: säröisessä balladissa hänen äänensä on puhdas ja syvä. Lokit liitävät Laulurinteen yllä ja sytkärit nousevat yleisössä. Tunnen oloni herkäksi ja haikeaksi: kohta tämä on ohi.

Ei sentään – keikkaa on vielä puolet jäljellä, ja yhtye pistää parastaan. Rytmeillä leikitellään, ja kitarat vaihtelevat avaruusjyräyksestä hevilaukan kautta paloautomaiseen ulvontaan ja ampiaismaiseen surinaan. Innostusta huokuva valaistu käsimeri päälavan edustalla näyttää upealta.

Musiikillisesti Alice in Chains on muutakin kuin suoraviivaista ja säröistä grungea: siinä on melodista rockia ja vanhaa kunnon hevimetallia. Ennen encorea yhtye kajauttaa ilmoille varmaan tunnetuimman kappaleensa Roosterin, joka on yhtyeen kitaristi Jerry Cantrellin taidonnäyte rock-klassikoiden kimarassa. Sen tulkinnasta huokuu se, mitä grunge on parhaimmillaan: pimeää, hyvällä tavalla pelottavaa energiaa, joka kahlitsee ja puhdistaa kuuntelijansa.

Rokinjälkeisenä maanantaina Duvall kiitteli yleisöä Facebookissa ja kuvaili Ilosaarirockin olevan ”hänenlaisensa festari”. Kiitos myös teille, Alice in Chains. Annoitte Ilosaarirockille 2014 arvoisensa päätöksen!

Teksti: Sini Heinoja
Kuvat: Tuukka Pakarinen

Aihe(et): Keikka-arviot.