Ilosaarirock 11.–13.7.2014  \\  Laulurinne  \\  Joensuu  \\  ilosaarirock  \\  @ilosaarirock

P niin kuin Portishead

Sunnuntain yksi varmasti mielenkiintoisimmista kiinnityksistä tämän vuoden Ilosaarirockissa oli pitkään ja hartaasti toivottu Portishead. Tämä Bristolin lahja kummajaiselta kuulostavalle trip hop -genrelle velloo sellaisessa salamyhkäisyydessä, ettei toimittaja saanut taustaselvityksillään siitä juuri mitään järkevää irti. Jännittyneestä kuhinasta Tähtiteltan ympäristössä päätellen osasin kuitenkin odottaa jotain suurta ja erilaista.

Portisheadin perustivat Beth Gibbons, Geoff Barrow ja Adrian Utley vuonna 1991 Etelä-Englannin Bristolissa. Siinä missä trip hop -genren esi-isänä voidaan pitää Massive Attack yhtyeen esikoisalbumia “Blue Lines” (1991), toi Portishead ensimmäisellä albumillaan “Dummy” (1994) genren toden teolla pinnalle. Jumittavat ja synkät rytmit maalaavat kallonseinille maailmaa, joka on pimeä ja lohduton. Maailma eli 1990-luvulla murroksessa ja niin myös musiikki sen mukana.

Yleisö odotteli innokkaana keikan alkua. Kuva: Tomi Palsa

Kymmenen minuuttia ennen keikan alkua on Tähtiteltta jo tupaten täynnä. Hikikarpalot valuvat otsalla kesäpäivän lämmön yhä huokuessa ympäriltä. Sardiinitehtaan työnjohtaja olisi ylpeä siitä, miten ihmiset osaavat pakkautua rajalliseen tilaan. Malttamaton yleisö aloittaa taputtamisen jo monta minuuttia ennen keikan alkua. Ääni lähtee kiertämään ympärilläni.

Kiinnitän huomioni siihen, miten monenikäisiä ihmisiä teltassa on. Nuorimmat ovat varmaan syntyneet yhtyeen perustamisen jälkeen, kun vanhimmat ovat jo ehtineet hyvän matkaa yli puolen vuosisadan. Eteeni parkkeeraa punapää, joka peittää näkyvyyteni lavalle. Hänen poistuessaan tilan korvaa lauma pitkänhujakoita miehiä. Tätä on festarikeikka – ja näin sen kuuluukin olla.

Sitten koittaa H-hetki. Yhtye ilmestyy lavalle. Saan älynväläyksen ja keksin keikkaraporttini otsikon: P niin kuin Portishead. Koska jos tältä yleisöltä kysyttäisiin, mitä sanakirjassa pitäisi P-kirjaimen kohdalla lukea – se olisi tämä yhtye.

Yleisö on mukana ensimmäisistä metreistä asti. Psykedeelisuuden ja paranoidisen mielen välimaastossa häilyvät livevisualisoinnit yhdistettynä musiikkiin ovat lähes hypnoottinen kokemus. Kun saan ravisteltua itseni hereille, tajuan laulaja Beth Gibbonsin näyttävän aivan tavalliselta ihmiseltä. Ei hassuja kypäriä, ei neonvaloissa vilkkuvia haarniskoita eikä edes pienen pieniä pupunkorvia. Musta paita ja harmaat farkut ovat arkisuudessaan lähes hämmentävät. Mutta mitään arkista ei yhtyeen esityksessä ole.

Neljäs kappale alkaa. Kuulen vierestäni parahduksen:
– Ei vit** mä en kestä tätä!

Huomaan omienkin ihokarvojeni nousseen pystyyn. Kaunis, lähes balladin omainen kappale The Rip upottaa yhä syvemmälle tunteeseen, joka on yhtä aikaa haikea, ahdistunut ja innostunut. Kaikista kappaleista löytyy herkkyyttä, rokin rouheaa jykevyyttä ja konemusiikin mekaanisuutta.

Jos sekavimman, ahdistavimman ja mielikuvituksellisimman unensa tahtoisi pukea ääneksi, olisi tämä keikka se.

Beth Gibbons vakuutti äänellään. Kuva: Tomi Palsa

Yhtyeen esiintyminen on tarkkaan harkittua. Ei välispiikkejä, ei turhia koreografioita. On vain kappale, kappaleiden välissä sininen valo ja seuraava kappale. Kaikki on kuin makaaberi teatteriesitys, josta ei osaa päättää, onko tilanne nautinnollinen vai äärimmäisen ahdistava. Ihmiset ympärillä tuntuvat välillä liikkuvan yhtä hitaasti kuin screenien hidastettu livevideo esiintyjistä. Aika ja paikka menettävät merkitystään, on vain tämä hetki.

Kello 22.37 yhtye soittaa viimeisen kappaleen ennen encorea. Samalla saan kuulla laulajan ensimmäiset sanat yleisölle:
– Thank you very much!

Yleisön villi hurraus siivittää yhtyeen vielä takaisin lavalle viimeistä vetoa varten. Tähtiteltan täydeltä kainalohien, viinan, tupakan ja rock n’ rollin hajua iskee sieraimiini ihmisten pomppiessa ympärilläni kädet ilmassa. Kun viimeinenkin kappale on ohitse, kiertää laulaja halaamassa eturivin yleisöä. Hieno ele hienolta yhtyeeltä.

Koko puolitoistatuntinen meni kuin siivillä. Kokemukseni ennen keikkaa Portisheadista olivat vähäisiä, mikä on toisaalta hyväkin asia. Kyseessä on yhtye, joka on koettava isolta lavalta. Se on koettava näyttävien visualisointien kanssa ja junnaavan basson hakatessa kehon jokaista solua lohduttomalla paatoksellaan. Kun musiikki muuttuu kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi, herkistyy isokin mies aina vähän.

Kiitos Portishead, tulkaa toistekin!

Teksti: Lauri Hämäläinen
Kuvat: Tomi Palsa

 

 

Aihe(et): Keikka-arviot.