Eteerisestä lipumisesta vapaaseen pudotukseen

Mikäli bändit ja virvokkeet eivät riitä, Ilosaaressa riittää toimintaa rentoilijalle ja hurjapäälle. Jos arveluttaa, voiko SUP-lautailusta selvitä kuivana ja benjihypystä hengissä, kannattaa lukaista, miten ensikertalaisen toimittajamme kävi!

Iloiset suppailijat. Kuva: Sampsa Geijer

Iloiset suppailijat handlaavat homman – ei tuo voi olla vaikeaa. Kuva: Sampsa Geijer

Rannalta katsoen SUP-laudalla soutelu näyttää seesteisen lauantai-iltapäivän aktiviteetilta, mutta ensikertalaiselle toimittajalle todellisuus on toista.

Laskeudun laiturilta vedessä odottavan pitkulaisen SUP-laudan päälle nelinkontin. Lauta heilahtelee jo kuin suuremmassakin merihädässä, vaikka Linnunlahteen käyvää tuulenvirettä ei voi haastavaksi olosuhteeksi kutsua. Melon varovasti eteenpäin yhä polviasennossa. Rohkaistuneena nousen seisomaan. En löydä luontevaa asentoa, sillä jokaisessa jota yritän, polveni lyövät loukkua niin selvästi, että vilvoittelemaan pulahtaneet uimarit huutelevat minulle ”kyllä se siitä!” -rohkaisuja.

Kadonnut Zen

Laudan keula kääntyy juuri siihen suuntaan minne en ole menossa, ja hädissäni teen sen, mistä minua on rannalla varoitettu, eli vaihdan melan puolta vaihtamatta käsieni paikkaa. Vältyn merihädältä, mutta laudan päälle tulviva vesi kastelee housuni, joten tiedän olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

Meloessani havaitsen, että on muitakin melontatapoja kuin perinteinen edestä taakse, sillä pelkästään airon laskeminen veteen auttaa muuttamaan lautan suuntaa. Yhdennellätoista hetkellä, sillä vältän vain täpärästi törmääväni muutamaan uiskentelijaan.

Keskity, mutta älä kuitenkaan

Jalkani tärisevät yhä, mutta en enää pidä vapinaa vaaran merkkinä, ja onnistun lipumaan eteenpäin melko suoraa linjaa pitkin. Onnistun jopa seilaamaan pientä purttani rannan toisesta reunasta toiseen eksymättä radalta. Pikkuhiljaa vapina lakkaa kokonaan, ja havaitsen sen, mitä opettajat, valmentajat ja ohjaajat kautta aikojen ovat sanoneet, mutta mikä on niin vaikeaa omaksua: ”rentous helpottaa”. Pysyn suhteellisen lungissa tilassa silloin kun katselen hyväntuulisten ihmisten täyttämää rantaa omien jalkojeni sijaan, mutta heti kun katseeni harhautuu, kehoni reagoi jännittämällä.

Lopulta purjehdin takaisin satamaan hieman pöyhkeänä siitä, että vaatteeni ovat yhä kuivat, jos housujen lahkeita ei lasketa. Illuusio sulavuudesta hieman kärsii, kun jalkojeni hälyttävän maitohappotason takia könyän laudalta takaisin laiturille ketterästi kuin jalaton kirahvi.

Haittanneeko tuo, sillä heinäkuu on vasta puolessa välissä, ja harjoittelumahdollisuuksia piisaa, sillä SUP-lautoja vuokraava Wake4Break on auki sään salliessa jopa lokakuuhun asti.

 

Kirkkaalta taivaalta pimeään yöhön

Puoli kymmeneltä saman päivän iltana kävelen festariporteista ulos ja suuntaan Xon-puiston ylläpitämään benjihyppypisteelle. Benjihyppy kuuluu bucket listilleni, mutta tähän asti olen luokitellut sen ”sitten joskus” -arkistoon.

Luettuani ja allekirjoitettuani sääntölomakkeen työntekijä auttaa ylleni valjaat ja nilkkaremmit. Sen jälkeen kaikki alkaa tapahtua hyvin nopeasti, eikä empimiselle ole enää aikaa. Alhaalta katsoen aika korista heittäytymisen ja maan tavoittamisen välillä on muutamia kymmeniä sekunteja, ja mietin, ehtiikö siinä ajassa edes katua kaikkia elämänvalintojaan ja kumartaa uutta jumalaa, niin kuin tällaisissa hetkissä kuuluu.

Vuoroni tulee, ja juoksen korin luo. Astahdan sen kynnykselle, ja työntekijä neuvoo levittämään kädet sivuille ja tarraamaan korin reunoihin. Suuntaan saman tien katseeni mahdollisimman ylös taivaalle, sillä en kaipaa hetki hetkeltä pienentyvän kaupungin näyn aiheuttamaa viime hetken paniikkia. En voi mitään sille, että näkökentän alareunassa vilahtelevat puiden latvat antavat käsityksen korkeudesta. Samoin musiikki, joka epämiellyttävän selvästi jää alapuolelleni.

Kauhun hetkiä korkeuksissa

Saavutamme 65 metrin huippukorkeuden, ja työntekijä käskee minua ristimään käteni rinnalleni. Olen jo irroittamassa toista kättä, mutta lyön sen heti saman tien korin reunaan, sillä kaikki minussa huutaa, ettei tällaisesta korkeudesta heittäytyminen ole millään tavalla luonnollista. Mieli voittaa ruumiin ja ristin käteni. Työntekijä alkaa hitaasti löysäämään otettaan, kehottaa levittämään käteni kuin ristiinnaulitulla. Olen tyytyväinen, ettei ole minun vallassani ottaa ratkaisevaa askelta, sillä hieman tuntuu siltä, että se jäisi muuten ottamatta.

Työntekijä laskee kolmesta yhteen, ja sen jälkeen maailman rajat ja pysyvyys katoavat täysin. En hahmota, putoanko selkä edellä, nurinniskoin vai tähtiasennossa, sillä tajuntani valtaa vapaus, tyhjyys ja painottomuus aina siihen asti, kunnes tunnen kevyen nykäyksen nilkoissani. Uskallan avata silmät hetkeksi, mutta se on virhe, sillä maahan onkin noin 25 metriä enemmän matkaa kuin mitä luulin. Vatsassani kramppaa, enkä tiedä johtuuko se pudotuksesta vai lihaksista, jotka eivät oikein tiedä mitä tehdä. Alapuolellani joku käskee minua ojentamaan kädet suoraksi, ja pian työntekijät ottavat minut vastaan, ja laskevat minut selälleni maahan.

Arkku ei kutsunutkaan

Nousen vapisevin raajoin ylös seisomaan, ja pyyhin kasvoilta kyyneliä, jotka saattavat yhtä hyvin olla ilmavirran tai mielenmyrskyn aiheuttamia. Maailmani asettuu hitaasti paikoilleen, ja kompuroin telttaan, jossa minut istutetaan tuoliin ja riisutaan valjaista. Aivot alkavat jälleen esittää tärkeitä kysymyksiä.

– Miksi täällä soi Top Gunin tunnari?

Matkani maanpinnalta taivaalle ja takaisin on kestänyt todellisuudessa vain pari minuuttia, tuskin sitäkään, mutta tunnekuohu on vaihdellut jännityksestä ja innostuksesta kuolemankauhun kautta mielettömään vapauteen, helpotukseen ja jopa jonkinlaiseen ”mitä pelättävää tässä oli?” -tunteeseen.

Loppuillan kävelen hartiat koholla ja kädet tiukasti kylkiä vasten. Asento muistuttaa arkussa makaavaa ruumista, ja luulen sen johtuvan siitä, että kehoni on luullut kuolevansa eikä voi uskoa, ettei niin käynytkään.

Teksti: Niina Turunen

Jaa tämä
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

« Etusivulle

« »