Utuisia energia-aaltoja ja kitaroiden mouruavaa melankoliaa

Ilosaarirockissa saatiin nautiskella seesteisestä punk-popista, kun Hurula nosti tunnelman kattoon Metelli-teltassa.

Hurula. Kuva: Sampsa Geijer.

Metelli-teltassa on tyyni ja odottava tunnelma. Yleisöä teltassa ei ole pilvin pimein, mutta paikalle ovat löytäneet ne sivistyneet musiikkitietäjät. Valitettavasti Apulanta varasti Päälavalle suurimman osan musiikinjanoisesta festarikansasta. Harmi vai onniko? Toisaalta onhan kuumassa teltassa nyt enemmän tilaa ja happea fiilistellä ruotsalaista Hurulaa, joka esiintyy ensimmäistä kertaa Ilosaarirockissa. Aikaisemmin Hans Robert Hurulan keulakuvittama yhtye on nähty Suomessa Tavastialla ja Sidewaysissa.

Tummasävyistä punk-poppia esittävä viiden hengen yhtye Hurula soi teltassa asenteellisella kaiholla. Kotimaassaan Hans Robert Hurula on tunnettu nimi, mutta Suomessa hän etsii vielä laajempaa kuulijakuntaansa. Herra on vaikuttanut aikaisemmin yhtyeissä Masshysteri ja The Vicious. Ensivaikutelmaltaan punk-musiikki tyylilajina edustaa monelle riettautta ja kiihkoa. Aivan sekopäistä meininkiä. Hurula on kuitenkin onnistunut tuotannossaan suodattamaan roisin kiihkon seesteisyyteen, joka saavuttaa melankolisia ulottuvuuksia.

Kappaleet kuten 22 ja Kom över nu ovat allekirjoittaneelle ennestään tuttuja kaihoisia sävelmiä, jotka saavat teltassa aikaan riemunhuutoja. Vaikkei ruotsin kieli olisi kaikilla hallussa, synnyttää Hurulan musiikki mielikuvia. Väistämättä mieleen tulee haikeutta ja kaipausta. Ilmassa on surumielisyyden kupla, johon yleisö imaistaan mukaan. Suomessa suosituin ruotsalaisbändi on ollut pitkään legendaarinen Kent, joka laittoi pillit pussiin kaksi vuotta sitten. Siksi monet varmasti tahtovat tunnistaa Hurulassa vaikutteita Kentin varhaisemmasta tuotannosta. Tätä tietysti edesauttaa Hurulan omaksuma poppimainen vivahde.

Tunnelma teltassa on hyvin kaihoisa, mutta samaan aikaan energinen. On erikoista, kuinka ristiriitaisia fiiliksiä voi yhden keikan aikana syntyä. Melankolisuutta sykkivät kitarat eivät pakota jäämään aloilleen vaan kutsuvat riehakoimaan. Yleisö ei jää seisomaan tumput suorina vaan antautuu musiikin vietäväksi. Välispiikit ovat olemattomat, mutta kukaan ei niitä kaipaa. Ruotsin kieli soi kauniisti ja jättää ihmisille tilaa luoda omia mielikuviaan.

Herra Hurula poistuu lavalta ensin ja jättää muun yhtyeen nauttimaan loppueuforiasta. Kukaan ei voi rikkoa tätä kuplaa. Yhtye repii itsestään kaiken energian eikä melodiasta tahdota päästää irti. Lopulta viimeinenkin jäsen poistuu lavalta. Valot sammuvat ja musiikki lakkaa, mutta lumous jää edelleen vellomaan ilmaan. Vaikuttavaa.

Teksti: Mirja Kallinen
Kuva: Sampsa Geijer

Jaa tämä
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter

« Etusivulle

« »