Kun bändi tulee Norjasta ja nimi on Krøyt, nousee silmien eteen kuva tummakulmaisesta hevimörinästä. Krøyt on siitä hyvin, hyvin kaukana. Viime vuoden Norjan Emman voittanut bändi on jotain hyvin vaikeasti kuvailtavaa. Mieleen tulee ehkä jotain sellaista, että Suzanne Vegan ja Björkin yhdistelmä on päättänyt tehdä Nits-musiikkia.

Krøytin naispuolinen solisti Kristin Asbjørnsen taiteilee äänenkäytössään jossain popin, rockin ja jazzin välimaastoissa. Krøytin musiikki soljuu kuin sametti käden alla iskeäkseen kohta kivenmurikalla otsaan. Jo se kertoo yhtyeen määriteltävyyden vaikeudesta, kun sekä yleisö että kriitikot pitävät ja esiintymisiä on niin rockfestivaaleilla kuin New Yorkin Bell Atlantic Jazz-festivaalien tyyppisissä tapahtumissa.

Krøytin keikkoja kuvaillaan performansseiksi, jossa sekä silmillä että korvilla on täysi työ pysyä perässä kaikesta siitä mitä lavalla tapahtuu. Ei varmasti mikään maailman helpoin bändi, mutta kuka sellaisia aina tahtookaan?