"MC5 oli punkia ennen punkia, heviä ennen heviä ja MC ennen
Hammeria" on joskus viisasteltu. Määritelmä pitää yhä paikkansa, mikäli
joku vielä muistaa hiphop-tähdenlento MC Hammerin.
MC5:n ura on edennyt eri suuntaan: alhaalta ylöspäin. 2000-luvun
käynnistyessä Detroitin viisikko on ajankohtaisempi kuin koskaan. Levyt ovat
taas saatavilla, dokumenttielokuva ylistää yhtyeen tarinaa ja tuhannet bändit
nimeävät MC5:n innoittajakseen. Hengissä olevat kolme alkuperäisjäsentä ovat
lähdössä kiertueelle tänä vuonna.
Yhtyeen vaikutus kuuluu edelleen, mutta samanlaista bändikollektiivia ei sittemmin ole nähty. Eikä kuultu.
Kun MC5:n debyytti Kick Out The Jams ilmestyi, levyn matka tyssäsi listan
häntäpäähän. Seuraavaksi yhtye haistatti pitkät suurelle levyketjulle, joutui
taipumaan albuminsa sensurointiin, potkittiin ulos levy-yhtiöstä ja sai FBI:n
varjostajat peräänsä.
MC5 oli jopa poliittisesti radikaalilla 1960-luvulla liian radikaali.
Yhtye oli aloittanut autotallirockilla vuosikymmenen puolivälissä, mutta
vuoteen 1968 mennessä se oli imenyt sisäänsä niin soulin intohimon, freejazzin
kokeellisuuden kuin vallankumousta julistaneet palopuheet. Tämä kaikki
työstettiin ennenkuulumattomalla energialla ja äänenvoimakkuudella.
Kuvaan sopii, että ensimmäinen albumi äänitettiin elävän yleisön edessä
Detroitin Grande Ballroomissa syksyllä 1968. Levy tallentaa yhtyeen
arvaamattomillaan ja siivottomimmillaan, päällekäyvänä hyökyaaltona, joka
pyyhkii kaiken tieltään. Se on hurmosta ja hallittua kaaosta Ramblin'
Rosen kitaravyörytyksestä ja falsettilaulusta aina Starshipin avantgardeen.
Valitettavasti MC5:n showstopper, puolituntiseksi usein venynyt Black to
Comm ei ole levyllä. Kappaleen tv-nauhoituksessa ohjelman juontaja kertoo juuri
kokeneensa, miltä "meidän pojista tuntuu kun vietnamilaisten hävittäjät
jylistävät pään yläpuolella".
1970-luvulle tultaessa MC5:n hetki oli ohitse. Ryhmä oli liian kuuma musiikkibisnekselle,
ja ajauduttuaan erilleen White Panther -puolueesta se sai päällensä syytökset itsensä myymisestä.
Jälkimmäisen puolesta ei puhu se, että kahdella seuraavalla levyllään MC5 oli poliittisesti valveutuneempi
kuin esikoisellaan. Myös musiikillisesti yhtye säilytti teränsä, mutta kukaan ei tuntunut enää välittävän.
Näytelmän surkea loppunäytös esitettiin syksyllä 1972, kun ristiriitojen, huumeiden ja epäonnisuuden
nöyryyttämän yhtyeen rippeet nähtiin Helsingin Kulttuuritalolla. Unohdettuna.
Tai ei ihan. Ensimmäisenä MC5:n opit sovelsi omakseen "pikkuvelibändi" The Stooges. Vain vähän myöhemmin
ne otti uusiokäyttöön kokonainen punk-sukupolvi.
JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat
Takaisin