Osa yleisöstä  joutui siis seuraamaan keikkaa scriineistä, jotka tosin loivat vain kelmeän kuvan siitä, mitä lavalla tapahtui… Sama häiritsi jo lauantaina Isiksen soittaessa samassa teltassa. En tiedä mikä tekniikassa oli vikana, mutta kuva oli yhtä suttua. Suurimman osan aikaa scriinien kuvasta ei saanut selvää, mikä tietysti todella harmitti.

Muuten keikka oli onnistunut ja transsimainen. Viimeisten biisien aikana naisvokalisti esiintyi biiseissä naamioituneena, Ludvigin-aikaiseen  naamioon. Fantasiaa jos mikä!

Sari Sudensalmi

Kotiteollisuus esiintyi tyylilleen uskollisesti pitkän kaavan mukaan sekä pitkiä välispiikkejä viljellen. Rokkiviikonlopun päätteeksi Ilosaarirockin päälavalla kuultiin reilun tunnin kestänyt sessio bändin pitkän yhteisen uran parhaista paloista, joihin urhoollisesti kolmatta päivää rokannut festariväki liittyi antaumuksella. Helvetistä itään kaikuu Laulurinteen tuntumassa varmasti vieläkin. Muuten raskaamman rokin ystäviä hellittiin muun muassa Arkunnaulalla, Lemminkäisen laululla sekä Kaiholalla. Aivan lopuksi Hynynen bändeineen innostui vielä revittämään Isä meidän -kappaletta joidenkin sekuntejen ajan tehden pisteen keikalle sekä samalla vuoden 2009 Ilosaarirockille.

Kotiteollisuuden lopetettua jäljelle jäi hetkellinen tyhjyys, aivan kuten aina Rokin päättyessä. Tässä se nyt oli. Laulurinne vaikeni jo pimeäksi ehtineessä illassa jälleen vuodeksi eteenpäin.

Sari Asikainen

Black Audion poikien silmistä tosin kuulsi pettymys, koska yleisöä ei heidän mielestään ollut ehkä tarpeeksi paikalla. Harmi sinänsä, koska keikka oli jälleen kerran hyvä! Liekö päälavan Kotiteollisuus sitten ollut syynä yleisökatoon tai rokkiväsy? Se jää arvoitukseksi.

Fanit saivat kuitenkin rahoilleen vastinetta täysin rinnoin soittaneelta bändiltä. Vokalisti Ville Pirinen hyppi ja antoi kaikkensa saaden mukaan leikkeihinsä myös yleisön, joka aluksi oli ehkä jopa vähän hämillään bändin aloittaessa soitannon. Mutta ilmeet muuttuivat iloisiksi pian ensimmäisten elektrogaragemaisten soundien kiiriessä ilmoille, ja lopulta kuppilan kattolamputkin heiluivat samaa tahtia yleisön kanssa. Mukana menossa oli myös perkussionisti Tommi Forsström, jonka rumpujen lautassetti tipahti varsinaisen viimeisen kappaleen aikana pieneltä bändikorokkeelta.

Jos tunnet yhtään 22-Pistepirkon musiikkia pääset nopeasti jyvälle Black Audiosta. Molempien bändien musiikki kun on samantyylistä. Mukana on myös ripaus vanhaa kunnon Nirvanaa. Mutta muuten Black Audio kulkee omia polkujaan. Bändi on ehkä liiaksikin jäänyt Pirkkojen varjoon tai sitten bändillä on omat syynsä matalaan profiiliin. Kaikki bändithän eivät halua keikkailla ympäri maailmaa…

Eniten kuppilaan kertynyt yleisö innostui bändin vanhasta tutusta biisistä Kalasnikov - “Kalasnikov”, kaikui myös yleisön suusta. Hauskaa, musiikin ohella tietenkin, oli myös keikan aikana taustalla pyörinyt video, joka koostui Neuvosto-Venäjän ja Viron vanhoista väridokumenteista. Saatoi mukana olla suomalaisiakin… Video rytmitti musiikkia ja päinvastoin eli oli hyvin tehty musiikinmukaiseksi. Pirinen myös innosti mukaan edesmenneen Speden Speleistä tuttuun Silmät-kiinni-jalasta-kiinni-nyt-leikkiin. Yleisö apinoi tunnontarkasti.

Nautinto oli siis täydellinen.

Sari Sudensalmi

Vuoden 2009 Ilosaarirock alkaa hiipiä kohti kalkkiviivoja, ja verkkotoimituksenkin on aika keriä piuhat ja koota itsensä. Iloksemme voimme jälleen kerran todeta, että rokkiviikonloppu on tänäkin vuonna ollut aivan mahtava. On vielä viimeisten esiintyjien aika, jonka jälkeen Joensuu ryhtyy palailemaan normaalirytmiin.

Teemme vielä viimeisiä nettisivupäivityksiä alkuviikon aikana, joten pysykäähän linjoilla. Alkutahdit vuoden 2010 Rokille on ainakin meidän puolestamme jo isketty.

Rok rok.

Verkkotoimitus

Kuvaajat: Akseli Väisänen (AV), Aleksi Makkonen (AM), Antti Laitila (AL), Arttu Kokkonen (AK), Eetu Mononen (EM), Harri Asikainen (HA), Harri Hurme (HH), Jari Kuskelin (JK), Jukka Turunen (JT), Jussi Puustjärvi (JP), Jussi Ratilainen (JR), Kaisa Kauppinen (KK), Liisa Salonen (LS), Mikko Korpi-Hallila (MKL), Michael Weinmann (MW), Salla Jokela (SJ), Tuomas Vitikainen (TV)

It can be achieved, it seems. Music can be both incredibly intense and ethereal. Gustav Ejsen’s Swedish quartet Dungen filled the Stage Three and the whole tent with gently rolling psychedelia, which seemed to be both timeless and firmly anchored to the past at the same time.

The opening song seemed to herald the whole gig. Ejstes’ acoustic guitar joined with rollicking bass lines, a bit careful vocals, infallible drum work and bubbling solo guitar. The subtle musical concoction seemed to draw in the listeners, one at a time.

Dungen’s stage act was professional to the bone. The musicians were skilful and creative, but didn’t regress to soulless technique-based performing, despite the progressive elements in their music. Even the long jamming sessions in the middle of song didn’t obstruct the general idea behind the Dungen’s music.

The hour-long tonal walkabout made clear that Dungen isn’t a band that likes to play the gallery. The spoken comments to the audience were few and far between, and the crowd’s applause returned only shy smiles. Nevertheless the connection to the audience seemed open and unrestrained. The band lived its music, and for a while, welcomed the listeners into their life.

Text: Hannu Linkola
Translation: Jari Rytkönen

Dungenin suurin valtti on sen kyky naittaa yhteen jatsahtavan progressiivisia elementtejä ja helposti iskeviä pop-melodioita. Livenä yhtyeen musiikki soljuu vapaasti kitaristi Reine Fisken vahvassa otteessa, mikä tuli hyvin esille myös Ilosaaressa. Fiske luotsasi yhtyettä ilman egotrippailua läpi löyhästi teemoissa pysyvien jamiosuuksien kuulostaen jatkuvasti äärimmäisen tuoreelta ja pysyen musiikillisesti ns. liikkeessä. Du Är För Fin För Mig ja Mina Damer Och Fasaner venyivät kymmenenminuuttisiksi jameiksi, joissa fuzz-kitara surisi ja huilu vaikeroi. Energisesti latautunut kvartetti esitti setin, jonka pääpaino pyöri uuden “4″ - nimisen albumin ja muutaman vuoden takaisen napakympin, Ta Det Lugntin ympärillä. Keikkastandardit Panda ja albumin nimiraita Ta det lugnt kuultiin, tietysti. Kaiken kaikkiaan bändi vaikutti kuitenkin hivenen pettyneeltä laimeaan vastaanottoon ja encorea ei raivokkaista pyynnöistä huolimatta kuultu. Toivottavasti näemme vielä joskus uudestaan!

Jetro Oras-Laine

Hillitysti esiintyneen yhtyeen sointi pääsi parhaiten oikeuksiinsa reggaeta sisältävillä kappaleilla. Rennosti kädet takin taskuissa lavalle astellut, taiteilijanimellä H.R. tunnettu solisti toimi seremoniamestarina yhtyeen rakentaessa sointiaan välillä tumman ja syvän reggaen ja välillä punk-henkisen ilmaisun kautta. Biisien draaman kaaren kannalta tällä rytminvaihtelulla oli merkittävä osuus.

Yleisö oli aluksi ehkä festivaaliväsymyksestäkin johtuen rauhallisessa olotilassa, mutta viimeistään edellämainittujen rytminvaihtojen viedessä kappaleet nousukiitoon innostui yleisökin elämään mukana.

Aaron Kallinen

Members of the 1977-founded band arrived to the stage in laid-back mood. H.R., the vocalist, was the protagonist when the band started to offer an interesting mix of deep reggae rhythms and noisy punk sound.

The crowd was a bit quiet in the beginning, perhaps due to some fatigue after two days of festivity, but when the show got forward, the crowd was visibly stirred up. This kind of mix of punk and reggae is not usual, but by all means it is very interesting to hear.

Aaron Kallinen

Kimmoke valokuvaamiseen syntyi jo lukioaikana valokuvauskurssilla, jonka jälkeen lisää taitoa kuvaamiseeen haettiin valokuvaaja Kari Helotien opissa Joensuussa. Mieltymys filmiin, ja eritoten mustavalkokuvaamiseen, on ollut synnynnäinen. Nykyään Henri kuvaa aina silloin kun aikaa. Leipätyön ohella filmityöskentely kuitenkin vaatii paljon erilaisia järjestelyjä. Oman pimiön puuttuessa muiden tilojen käyttäminen riippuu aina toisenkin osapuolen aikatauluista.

Pääasialliseksi kuvauskategoriaksi mies mainitsee epäröimättä “Pinnat”. Erilaiset struktuurivedokset näyttävät hänen seinillään vaikuttavilta. Henrin mielestä valokuvaamisen pitää tulla fiilispohjalta, eikä homma saa mennä välineurheiluksi. “-Auto laitetaan hyvän näköiseksi, mutta se ei kulje.” Henri muotoilee osuvasti.

Vaikutteista kysyttäessä, suomalaisista kuvaajista hän mainitsee Minkkisen, Brehmerin ja Kailan. Ulkomaalaisista kuvaajista taas Francesca Woodmanin, joka ensimmäisen kuvakirjan julkaistuaan menehtyi kyseenalaisesti.

Henri pitää siitä, että maailmaa dokumentoidaan enemmän, kuin koskaan aikaisemmin lähes kaikkien omistaessa kameran. “- Valokuva tuo kuitenkin ottajalleen juuri sen tunteen mitä kuvaaja siltä haluaa. Oli kuva sitten millainen tahansa.”

Simo Hämäläinen

Aivan mahtavaa! Vielä vuonna 2009 Ilosaarirockista löytyy lava, jolla soittaa bändi, joka saa bluesin rytmeillä ihmiset tanssimaan hurmioituneesti. Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon suomifolkrokki loi rekkalavalle rentoa ja letkeää tunnelmaa.Osansa saattoi olla myös psykedeelisen lämpimällä auringolla, jonka paahde tunkeutui viattomien kuulijoiden takaraivoihin aiheuttaen useammat aivoöverit. Aurinko oli kuitenkin vain vienona katalyyttinä Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon toimiessa uskonnollisen herätysjuhlan todellisena kapellimestarina.

Syvän etelän rytmit iskivät voimalla yhteen suomalaisen melankolian ja paatoksellisen uskonnollisen lyriikan kanssa muodostaen pyörremyrskyn, jonka keskellä Joose, tuo moderni saarnamies, orkesterinsa kanssa musisoi.

Pasunisti Erno Haukkalalla vahvistettu nelikko soitti materiaalia tasaisesti kolmelta viimeiseltä levyltään, mutta myös uutta materiaalia saatiin kuulla roppakaupalla. Lavalla nähtiin soittimista myös banjo ja basso Joosen akustisen kitaran ja harmonikan lisäksi.

Joose poppoineen esitti balladeja pohjoiskarjalastakin. Balladien tyyli kuulosti välillä banaalilta ja lähenteli M. A. Nummisen tyyliä. Tosin Joose Keskitalo on paljon tyylikkäämpi kuin Numminen. “Korpitkin kaipaavat lihaa”, Joose lauloi.

Kappaleissa oli tenho poljento, kuten folkrokkiin kuuluukin. Mukaan blues-rytmien ohella sekoittui myös reggae. Yksi kappaleiden joukossa oli selkeitä valssi- ja humppa-biisejäkin. Yleisö muodostikin letkan, joka liikkui ympyrää.

Keikan loppupuolella päälavan Disco Ensemblen musisointi meinasi häiritä rekkalavan pyhää toimitusta, mutta vahvalla latauksella vieraat profeetat saatiin voitettua ja ennen pitkää ilman täyttivät jälleen pelkästään Kolmannen Maailmanpalon rupiset rytmit.

Viimeisen nuotin kadotessa ilmaan ja soittajien poistuessa lavalta äänenpaine yleisön puolella oli infernaalinen: “haluamme lisää”. Kuten hyvän paimenen kuuluukin, herra oli meille jälleen kerran suopea ja pyyntöihin vastattiin kahdella encorekappaleella.

Ensimmäinen encore oli Seitsenkertainen aurinko. Se natsasi hyvin sanoiltaan bändin pukeutumisen kanssa. Puvunhousut, liivit ja valkoiset paidat olivat musiikillisen i:n piste. Varsinkin viimeisenä soitettu mehevän menevä uusi numero jätti odottamaan innolla tulevaa.

Stevie Wonderin sanoin: “preacher, keep on preaching!”

Jetro Oras-Laine ja Sari Sudensalmi