Islannin ihme Sigur Rós


Islanti on kummallinen maa. Karu, arktinen luonto, tulivuoria ja geysirejä. Hevosia, joiden askellus on erilaista kuin kaikkien muiden maailman hevosten. Sigur Rós, jonka musiikki on erilaista kuin kaikkien muiden maailman bändien.

Sunnuntai-ilta hämärtyy, ja rokki lähestyy loppuaan. Olen Tähtiteltalla hyvissä ajoin, mutta auttamattomasti myöhässä nähdäkseni lavalle. Onneksi on screenit, ajattelen.

Kihisevä jännitys huokuu yleisössä. Olen kuullut huhua, että tiedossa olisi melkoinen spektaakkeli: bändi on saapunut paikalle mukanaan monta rekkalastillista tavaraa. Ei ihme, että ihmiset puikkelehtivat massan seassa kilpaillen parhaista näköalapaikoista.

Sitten se alkaa. Laulaja Jónsin (Jón Þór Birgissonin) falsetti kajahtaa ilmoille jostain syvyyksistä, vahvana mutta pehmeänä. Screeneiltä hohkaa vihreää ja sinistä. Niillä matelee kuvioita ja värjättyjä vilahduksia lavalta: pala kitaraa, kulma koskettimia. Turha luulla, että screeneiltä erottaisi, mitä lavalla tapahtuu.

Suljen silmäni ja keskityn musiikkiin. Täyteläinen avaruudesta leijuva sävel, jonka päällä falsetti liitelee kaikuna kuin lokki meren yllä. Post-rockiksikin tätä nimitetään.

Ihmismassa velloo, minkä seurauksena päädyn hiljalleen keskemmälle ja lähemmäs lavaa. Lavan hämärästä erottuu 11-päinen orkesteri soittamassa jos jonkinlaista kilkutinta, puhallinta ja jousta. Heidän seassaan on eri korkeuksille asetettuja hehkulamppuja, jotka pimeässä näyttävät siltä, kuin ne leijuisivat tyhjän päällä.

Jónsin mustan paidan hapsut heiluvat, kun hän vinguttelee kitaraansa jousella.

Sigur Rósia ei voi laulaa mukana: solistin äänen liitoa olisi oman raakuntani aivan turha tavoitella, enkä osaa sanaakaan islantia. Tilannetta ei helpota, että osa lyriikoista on vonlenskaksi eli ’toivon kieleksi’ – siis yhtyeen omaksi siansaksaksi – joka harjaantumattomaan korvaan kuulostaa islannilta, muttei tarkoita mitään.

Sigur Rósia ei oikein voi tanssiakaan. En tiedä, milloin viimeksi olisin nähnyt keikalla näin jähmettyneen yleisön. Toki jotkut keinahtelevat ja jammailevat paikallaan, mutta paljon useammat vain seisovat liikkumatta.

He tekevät sitä, mitä pitääkin. Kuuntelevat.

Minänki yritän kuunnella keskittyneesti: muistella kappaleiden hankalia nimiä ja analysoida, mikä soitin milloinkin on äänessä. Yritän liikaa, ja huomaan epäröiväni. Koputtelen jossakin musiikin porteilla pääsemättä sisään.

Onneksi tajuan päästää irti. Sanat ovat varsin turhia. Valot piirtyvät Tähtiteltan kattoon, ja kitara porautuu kalloon.

Yhtye yhdistää musiikissaan yllättäviä asioita. Hitaita tempoja ja kiihtyviä, laukkailevia rytmejä. Hiljaisuuksia, kaikuja. Avaruussuhinaa ja -kohinaa. Selkeitä yksinäisiä soittimia ja valtavia, mahtipontisia kohtauksia. Ajoittain myös kiehtovaa raskautta ja aggressiivisuutta: pahaenteisiä sotarumpuja ja vampyyreja.

Screeneillä vaihtuvat värit sinisestä punaiseen, kuvat tuulessa liehuvista pelloista ilotulituksiin. Valot ja musiikki luovat assosiaatioita. Johdattavat, mutteivät käske, eivätkä liioin ohjaa. Vievät transsiin.

Välillä tuntuu kuin kahlaisi hangessa loputtomalla vaelluksella, välillä saa painaa varpaansa auringon korventamaan hiekkaan. Välillä kulkea hämärillä kujilla, välillä enkelten laulun saattelemana kohti valoa.

Yhtye keskittyy olennaiseen. Soittaa konserttinsa vakavin ja keskittyvin kasvoin. Välispiikeille ei uhrata aikaa – vain muutama mumina kappaleiden välillä mikrofoniin. Tulkitsen ne kappaleiden nimiksi.

Lopun lähestyessä Jónsi viittilöi yleisön käsiä ylös. Yleisö reagoi välittömästi. Liikutaan hämärillä vesillä, joille en löydä parempaa sanaa kuin musiikkiorgiat. Oli mitä oli, se saisi jatkua ikuisuuteen. Valot räiskyvät, ja musiikki kasvaa kasvamistaan. Jónsi heittää jousen pois ja painaa otsansa mikrofoniin.

Laskeutuu pimeys, jonka turvin yhtye katoaa lavalta. Musiikki hiljenee.

Kollektiivinen euforia on mieletön – yleisö janoaa lisää ja osoittaa sen kuuluvasti. Lisää ei kuitenkaan saada. Huipulle on hyvä lopettaa. Aplodien saattelema muusikkojoukko saapuu huojentuneen ja iloisen näköisinä lavalle kumartamaan. Yleisö vaatii vielä toisenkin kumarruksen ennen kuin ymmärtää luovuttaa.

Kiitos, Sigur Rós, sinä jollain tavalla eksoottinen, jollain tavalla niin ihanan kotoisa. Vähän ulkoavaruudesta, vähän maan syvyyksistä. Jotain, mitä ei ole koskaan kuullut, mutta joka lohduttaa silti kuin äidin kehtolaulu. Tulethan uudestaan?

Teksti: Sini Heinoja
Kuvat: Lauri Hämäläinen ja Tuukka Pakarinen

Aihe(et): Keikka-arviot.