Viiksekäs Mustasch ja rautaiset riffit


Aurinko lämmittää vielä mukavasti sunnuntai-iltana, kun päälavan edustalla odotellaan viiksiä. Sairastapauksen vuoksi pois jäänyttä Motörheadia paikkaa nimittäin göteborgilaislähtöinen stoner metal -pumppu Mustasch.

Ihmisiä ei ole vielä tungokseksi asti, ja saan kentältä hyvän paikan, vaikken eturiviin pääsekään. Pian viereeni ilmaantuu miesporukka, joka nostaa ilman mustan lipun pitkällä teleskooppivarrella. Surulippu? Ei sentään. Lippu on nimeltään ”Veikko Törmää Joustoon”, ja se on ollut mukana Ilosaarirockissa jo vuodesta 2002 – joka kerta kun se on saatu sisään alueelle. Lipun valkoinen kulunut painatus muistuttaa liukkaan kelin liikennemerkkiä.

Millä mielin lipunkantajat odottavat keikkaa?
– Loistava keikka tulossa! Harmi, ettei tullut Mötikkää, mutta pärjätään me näillä, miehet hymyilevät.

Pian bändi saapuukin lavalle teatraalisen taustamusiikin saattelemana. Kaikilla on Motörhead-paidat päällään.

– Terve! Nyt soi raskasmetalli! rääkäisee laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar mikkiin suomeksi. En tiedä, otettiinko ulkonäkötekijöitä huomioon, kun bändiä valittiin, mutta Ralfin naamakarvatyyli on hämmästyttävän samanlainen kuin Lemmy Kilmisterillä. Vain stetsoni ja luomi puuttuvat.

Yhtye aloittaa energisesti, paksusti ja riffittelevästi. Säröinen kitara ja tykittävä bassorumpu laukkaavat kolme ensimmäistä biisiä putkeen – mitäs sitä turhaan taukoja pitämään. Alkurytinän jälkeen pidetään hengähdystaukoa pienen varoituksen verran. – Suomi! You’re about to be destroyed by heavy metal in the night! karjuu vihaisen paviaanin näköinen Ralf.

Bändin esiintymisessä on suuren maailman meininkiä, joka ei jätä yleisöä kylmäksi. Nyrkit ja pirunsarvet heiluvat jytinän tahtiin. – Toimii! Todellakin toimii! huutaa mies vieressäni.

Erityismaininta on annettava yhtyeeseen vuonna 2012 tulleelle rumpalille Jejo Perkovićille. Hän mättää rumpuja mielettömällä energialla ja tarkkuudella ja saakin show’n aikana oman tähtihetkensä, kun muut bändin jäsenet poistuvat hetkeksi lavalta.

Välillä tykitys taukoaa, ja soitantaa voisi kutsua jopa rauhalliseksi. Se on kuitenkin vain hetkellistä – tyyntä myrskyn edellä. Kappaleella It’s Never Too Late Ralf muistuttaa, ettei luurankoja kannata piilottaa kaapin perukoille – ja karjahtelee parhaimmillaan melkein kuin James Hetfield. Kappaleen 6:36 introssa yhtye pääsee soitollaan peräti herkkyyteen. Herkkyyttä en kuitenkaan kuule Ralfin äänessä, joka on pikemminkin elämää nähnyt.

Onneksi Mustasch ei jää herkkiin hetkiin vellomaan, sillä paljon parempaa on se Mustasch, joka vinguttaa renkaita moottoritiellä ja käryää. Biisit, kuten Bring Me Everyone, joiden kitarat eivät vingu vaan rähisevät. Joita kuunnellessa tarttuu rintalastan alle jytke ja pahan häive silmäkulmaan.

Jos keikan aloitus oli mahtipontinen, on sen lopetus miltei absurdi. Taustanauhalta pärähtää soimaan I will always love you ja bändin jäsenet kaivavat suosionosoitusten saattelemana iloliemipullot esille. Eturiviin päässeet palkitaan: heille Ralf jakaa sekä maistiaisia pullostaan että tulisia suudelmia huuliltaan. Mahtavatkohan nuo viikset kutittaa?

Teksti: Sini Heinoja
Kuva: Tuukka Pakarinen

Aihe(et): Keikka-arviot.