Virkkausta Marttojen kanssa

Ilosaarirockissa pannaan tänä kesänä virkaten: festivaalialue koristellaan valtavilla tilkkutäkeillä, jotka rokkiväki ja Pohjois-Karjalan Martat ry ovat koonneet yleisön lahjoittamista virkkuutöistä. Verkkotoimitus halusi hommaan mukaan ja lähetti toimittajansa virkkaamaan Marttojen kanssa Rokkikontin edustalle.

Jännittää. En ole virkannut sitten ala-asteen – ja silloinkin vain suoria lankapötköjä, joista liimattiin erilaisia kuvioita kartongille.

Keskiviikkoaamupäivä on harmaa, mutta torilavan kupeessa istuvat neljä Marttaa näyttävät aurinkoisilta. Heillä on pöydällä kasoittain monenkirjavia neliönmuotoisia tilkkuja, joita he yhdistävät toisiinsa.

Menen keskeyttämään pöydässä käyvän puheensorinan: ”Täällä saa kuulemma opetella virkkaamaan?”

Minulle haetaan tuoli, saan käteeni virkkuukoukun ja eteeni pussin, jossa on erivärisiä ja -paksuisia jämälankoja, joista saan valita mieleiseni. Ensimmäinen valitsemani kerä on kuulemma liian iso, seuraava lanka on turhan ohutta, mutta menköön.

”Ootko sie aiemmin virkannut?” kysyy Pirkko Tolvanen, minua ohjeistava Martta. ”No, vähän”, vastaan.

”Teehän sitten aloitussilmukka”, käy käsky.

”Ööö…” pyörittelen jonkinnäköistä silmukkaa langasta. Pirkko korjaa pian lankani oikeaan asentoon ja opastaa silmukan tekemisessä. Työ alkaa ketjusilmukoilla. Tämän pitäisi siis olla helppoa: ketjusilmukat ovat sitä samalaista pötköä, jota olen ennenkin virkannut. Mutta ei.

”Ei, kun näin, ja lanka sormelle noin!”, Pirkko asettelee käsiäni ja korjaa räpellystäni.

Puristan koukkua rystyset valkeina ja tihrustan työtäni otsa rutussa, kun paikalle pelmahtaa punatukkainen hymysuinen nainen, joka kantaa mukanaan isoa kassillista tilkkuja. Hän on Ilosaarirockin tuottaja Katri Kilpiä, virkkaustempauksen äiti.

”Me jo mietittiin, että nämähän loppuu kohta”, Martat nauravat ja pähkäilevät, miten saadaan yhdistettyä niin monenlaista käsialaa olevat ja lukuisilla eri väreillä tehdyt tilkut kauniiksi kokonaisuudeksi. ”Sekavuus on se juttu”, toteaa Katri levitellessään isoa kirjavaa tilkkulakanaa asfaltille näytiksi.

Näyttää upealta.

Oma näpertelyni on kaukana esillä olevasta täkistä, ja työ etenee hitaasti. Päädymme kertaalleen purkamaan työni ja Pirkko tekee minulle siihen uuden alun. ”Siun on sitten helpompi.” Pirkon ranteet tanssivat ja alle puolessa minuutissa syntyy samanmoinen pätkä, jollaista minä ähelsin vartin.

Valmiista alusta on kuitenkin helppo jatkaa, ja pian hoksaan homman jujun. Puolessa tunnissa olen oppinut ketjusilmukan lisäksi tekemään pylväitä ja piilosilmukoita, ja saanut aikaan pienen sinioranssin tilkunalun.

Pian pystyn jopa jutustelemaan työn lomassa ja kysyn Martoilta, tulevatko he rokkiin. ”Tullaan!” Pirkko vastaa innokkaasti. Myöhemmin hän paljastaa, että tietyn iän saavuttaneet pääsevät sisään ilmaiseksi.

Vihdoin kun työni on alkanut sujua, alkaa taivaalta ripotella vettä. Martat päättävät lauantain kaatosateesta viisastuneina jatkaa hommia sisätiloissa. Aikaa on virkatessa vierähtänyt sen verran, että minunkin on jatkettava taholleni.

Päätän antaa keskeneräisen työni Pirkolle jatkettavaksi. Otan kuitenkin matkaani isoäidinneliön ohjeen ja käyn kotimatkalla kaupasta virkkuukoukun ja lankaa.

Kotona istun ostosteni kanssa sohvalle ja ähellän siinä pari tuntia, kunnes kätteni työ on lopulta valmis. Musta, toispuolinen ja muhkurainen, ihan itse tekemäni ja juuri minun näköiseni tilkku, jonka kipaisen seuraavana päivänä Rokkikontille. Ei se niin vaikeaa ollutkaan!

Teksti: Sini Heinoja

Kuva: Teppo Laine