Haloo Helsinki! nostatti päälavalle käsimeren

Ihana aurinko lämmittää päälavan edustaa lauantai-iltapäivänä. Blondi tyttö, punainen huulipuna, musta mekko. Kolme nuorta herrasmiestä soittimineen. Haloo Helsinki! kilpailee häikäisevyydessään auringon kanssa.

Tytön ääni on käheä, tulkinta välillä pelottavankin pistävää. Kun aurinkolasit lähtevät silmiltä näyttävät siniset kajalilla kehystetyt miltei mielipuolisilta. Tulee mieleen Maija Vilkkumaa. Mutta Maijassa ei ole samaa naiivia lapsekkuutta kuin Haloon Ellissä, joka jakelee lavalta elämänviisauksia niin lyriikoissa kuin välispiikeissään. ”Kelatkaa hyönteisten elämää!”

Haloo Helsinki! on minusta parhaimmillaan kappaleissa, kuten Kokeile minua ja Avautumisraita. Niissä paljastuu bändin pimeämpi puoli, vahva basso, rämisevä rokki, punkahtavakin saundi. Energialataus on valtava.

Toisaalta Haloo Helsinki! on myös iloista poppia, joka saa koko päälavan edustalla vellovan ihmismassan joraamaan ja laulamaan mukana. Kun Elli pyytää huutamaan ilosta, vapaudesta ja onnesta, Ilosaarihan huutaa!

Keikan päättää seitsenvuotiaan pikkuveljeni lempibiisi: Maailman toisella puolen. Kappale taitaa olla muutaman muunkin lemppari, ainakin loputtomiin kantautuvasta käsimerestä päätellen. Kiitos Haloo Helsinki! Mahtava meininki!

Teksti: Sini Heinoja
Kuva: Mika Lehtola