Lavalla Pariisin Kevät
Pariisin Keväällä on aihetta juhlaan. Yhtye palasi ensimmäisen livevetonsa alkupaikalle noustessaan Tähtiteltan lavalle Ilosaarirockin lauantaina.
Ilmassa on hienoista historian siipien värinää ja juhlan tuntua – onhan siitä viisi vuotta, kun Pariisin Kevät ensimmäistä kertaa näytti kykynsä ja nousi Ilosaarirockin lavalle vuonna 2010. Tuolloin yhtye oli vielä nuori. Vuosien saatossa yhtye on niittänyt mainetta, myynyt kahdella levyllä kultaa ja osoittanut paikkansa suomalaisen pop rock -musiikin taivaankannella.
Jos tuolloin keikkaraportissa kirjoitettiin yhtyeen solistin Arto Tuunelan aristelleen livenä esiintymistä – olihan bändin tarkoitus olla pelkästään studiopumppu – niin nyt samasta ei ole tietoakaan.
Pariisin Kevät tuli ja rokkasi. Kuva: Sampsa Geijer
Yhtye suorastaan mylvitään lavalle, kun tuhatpäinen yleisö osoittaa suosiotaan. Hän saapuu luokseni pimeydessä -kappale aloittaa järjettömällä energialla pakatun vedon. Toisen kappaleen jälkeen koko yleisö veivaa lanteitaan, kukin omalla tavallaan, yksi kankeammin kuin toinen. Se jos mikä on hienoa, että jokainen on mukana ja antaa tunteiden viedä itseään läpi sinfonian säkeitä, jotka saavat isonkin miehen ihan pikkaisen herkistymään.
”Ilosaari, pitkästä aikaa!” Arto spiikkaa yleisöön entistä enemmän kierroksia, Hän jatkaa toivovansa, että kun yleisö teltasta lopulta poistuu, niin yhtyeelle olisi annettu kaikki. Mitä sitä turhaan muille jättämään.
Meteoriitti iskee yleisöön Armageddonin voimalla ja porautuu syvälle kallon kuuloluihin. Toimittajaakin jammauttaa hieman, mutta ammattiylpeys on pidettävä. Varpaat heiluvat salaa.
Välillä biisejä säestetään raivokkaasti tamburiinilla, välillä solistin käsissä heiluu kaksinkin kappalein marakasseja. Yleisön yläpuolella leijuu puhallettu kondomi – melko sopivaa, ovathan yhtyeen kappaleet varmasti säestäneet monia kesän herkkiä romansseja ja intiimeitä hetkiä.
Kun yleisöltä tiedustellaan tunnelmaa, ei edes vanhojen Batmanien käsikirjoittaja olisi onnistunut muuttamaan yleisöstä lähtenyttä riemukasta huutoa ymmärrettäväksi sanoiksi. Kylmät väreet hiipivät niskavilloissa, kun Arto laulaa kasvoille satavan kyyneleitä.
Pikku Huopalahden tärähtäessä liikkeelle käy jotain, mistä saa nauttia keikoilla harvoin. Yleisö laulaa biisiä mukana niin kovalla volyymilla, etteivät korvatulpat kykene sitä vaimentamaan. On helppo kuvitella, kuinka uskomattoman hyvä fiilis lavallakin on täytynyt olla. Harva voisi parempaa vuosipäivälahjaa toivoa.
”Kädet ilmaan!” – ja yleisö tottelee. Kuva: Sampsa Geijer
Eikä bändin ensimmäisen live-esiintymisen vuosipäivä unohtunut järjestäjienkään taholta. Keikan loppupuolella kaikki bändin jäsenet saavat naamalleen kuorrutuksen kermakakusta. Makea yllätys ei hidasta yhtyettä, ja kun Pariisin Kevät toivoo yleisön vielä kerran rokkaamaan tanssilattiaa, tantereen töminä tuntuu varmasti päälavalla saakka.
– Kiitos Ilosaari! Viettäkää mahtava loppufestari! Kiitos, että saatiin tulla soittaa tänne.
Ei, kyllä kiitoksen ansaitsee itse yhtye, joka on viiden vuoden aikana löytänyt itsensä sekä rohkeutensa ja tarjoilee niitä nyt täysin rinnuksin, rotsi auki. Kirjaimellisesti.
Teksti: Lauri Hämäläinen
Kuvat: Sampsa Geijer
