Charmantti herra Carter kukkapuvussaan. Kuva: Sampsa Geijer

Rokkikansaa saapuu sunnuntai-iltana päättäväisesti astellen Metelli-teltan eturiviin, mutta suuri osa yleisöstä jää aluksi kauemmas, ikään kuin varautuneesti kuulostelemaan, että mikäs bändi tämä oikein on. Bändin tuntemattomuus ei ole kummallista; se on perustettu vasta vuonna 2015. Frank Carter on tuttu Gallows-yhtyeen entisenä laulajana. Fanipohjaa siis löytyy edellisen projektin kautta, ja nykyinen bändi tuo niitä brittiherralle varmasti lisää.

Yleisössä kerätään adrenaliinia jo ennen keikan alkua huutamalla sekä potkimalla ja huitomalla ilmaa. Tasan sillä kellonlyömällä, kun bändin kuuluu aloittaa, etummaiset rivit alkavat huutaa laulajan nimeä. Ilmassa on malttamattomuutta, sillä bändin aloitus viivästyy hiukan. Keikka on kuitenkin kaiken odotuksen arvoinen.

Aggressiivista hardcore punkia soittava bändi heittää heti kaiken energian peliin. Yleisö pysyy keikan aloittavan Juggernaut-biisin aikana vielä rauhallisempana, lukuun ottamatta eturivejä. Biisin päätteeksi Carter kehottaa kaikkia astumaan lähemmäs. Trouble-biisi käynnistyy ja yleisö alkaa lämmetä. Viimeistään tarttuvalla Devil Inside Me -biisillään bändi vakuuttaa teltan reunamilla seisovia siitä, että tämä keikka kannattaa nähdä ja kokea.

Synkkiä, ahdistavia aiheita ja sanoituksia. Sekopäistä liikehdintää, kuten hirttäytymisen elehtimistä. Jos keikan näkisi vain osittain tai kuuntelisi biisejä sen kummemmin muusikkoihin tutustumatta, voisi kuvitella miesten olevan mielenvikaisia väkivaltaisia rettelöitsijöitä, jotka eivät muista välitä. Välispiikit kuitenkin osoittavat heidän olevan fiksuja ja kunnioittavia herroja, joilla on jalat maassa. Biisejä omistetaan muun muassa kaikille Ilosaarirockissa työskenteleville sekä bändin yleisölle.

Beautiful Death taas omistetaan kaikille menetetyille rakkaille. Carter itse omistaa kappaleen appiukolleen, joka ehti valitettavasti kuolla ennen lapsenlapsensa syntymää. Laulaja tulee yleisön keskelle ja pyytää kaikkia istuutumaan maahan ja rauhoittumaan biisin ajaksi. Keikan kuluessa hän myös surffaa yleisön päällä seisaaltaan. Vuorovaikutus yleisön kanssa toimii loistavasti koko ajan.

Carter laskeutuu mielellään yleisön joukkoon. Kuva: Sampsa Geijer

– Tämän on tarkoitus olla hauskaa,  Carter muistuttaa ohjatessaan yleisön isoon, koko teltan kokoiseen pittiin.

Muista täytyy huolehtia. Jos joku kaatuu pitissä, hänet on autettava heti ylös. Seuraavaksi Carter haluaa nähdä hitaimman circle pitin mitä Suomessa on nähty – ja yleisö yrittää malttaa hidastaa askeliaan nopean musiikin soidessa.

Keikan päättää I Hate You, ja yleisö huutaa mukana. Ennen biisiä Carter pakinoi:

– Meillä kaikilla on elämässämme joku erityinen ihminen. Joku, jota vihaamme ja joka on aivan täysi kusipää. Tämä on omistettu heille. Mutta muistakaa, että luultavasti jokainen meistä on sellainen myös jollekulle toiselle.

Keikka on täynnä kovaa musaa, aggression purkamista, herkistelyä ja huumoria. Täydellinen kattaus.

Teksti: Anna Mikkonen
Kuvat: Sampsa Geijer

Suomen keikkalavoja vuosia kiertäneellä artistilla on valtava määrä faneja. Uusivirta itse taas fanittaa vanhoja rockjättiläisiä kuten Neil Youngia, David Bowieta ja Patti Smithiä. Mies kertoo innoissaan, kuinka oli viime viikonloppuna päässyt Pattin kanssa yhteiskuvaan Ruisrockin bäkkärillä.

Täysiverinen sunnuntai Patti Smithin kanssa Ruissalossa. Kuvan otti @teroahonen. #pattismith #peoplehavethepower pic.twitter.com/1Yq976L6M4

— Olavi Uusivirta (@olaviuusivirta) July 14, 2016

Uusivirta kertoo aloittaneensa keikoilla käymisen kesällä -95, kun hänen isänsä vei hänet Mustikkamaalle katsomaan bändejä. Jo parin vuoden päästä isä–poika-kombo suuntasi Roskildeen tutustumaan ison maailman musiikkiin. Siellä pieni poika nostettiin avuliaasti paremmille näköalapaikoille crowdsurffaamaan.

– Siksi ei vieläkään pelota heittäytyä yleisön vietäväksi, Uusivirta naureskelee.

Uusivirta on vuosien varrella tuottanut laajan kirjon erilaista musaa. Mies kertookin, että tummasävyisten ”Preeria” ja ”Minä olen hullu” ‑levyjen jälkeen hän koki mielenkiintoisena haasteena valoisamman musiikin tekemisen.

Uusivirta haluaa tehdä ulospäin suuntautuvaa musiikkia, joka ei kuitenkaan olisi kornia. Hän mainitsee esimerkkinä Leevi and the Leavingsin, jonka kappaleet duuripainotteisuudestaan huolimatta käsittelevät synkkiäkin aiheita.

Ilosaarirockin kolmannen päivän kävijöitä Uusivirta onnittelee sinnikkyydestä ja toteaa suorituksen olevan kunnioitettava.

Olavi Uusivirta. Kuva: Markus Korpi-Hallila

Teksti: Anni Huttunen
Kuva: Markus Korpi-Hallila

Volbeat. Kuva: Markus Korpi-Hallila

Sunnuntai-iltana rokkiväkeä viikonlopun ajan säikytelleestä kosteudesta ei ole tietoakaan, kun yleisö valmistautuu Euroopan kovimpiin rockyhtyeisiin kuuluvan Volbeatin keikkaan päälavalla. Ennen keikkaa anniskelualueelta kuuluu fanien pontevaa yhteislaulua. Taivaalla näkyy epäilyttäviä pilviä, mutta eipä romanttinen auringonlasku tulossa olevaan rouheaan musiikkiin sopisikaan.

Kun ensimmäinen kappale The Devil’s Bleeding Crown kajahtaa ilmoille, voisin vaikka vannoa että yleisön lukumäärä tuplaantuu vain muutamassa sekunnissa. Kitaristi Rob Caggiano hyppyyttää yleisöä instrumentillaan: kun riffi käskee hyppäämään, yleisö ei voi muuta kuin kysyä, kuinka korkealle. Laulaja Michael Poulseninkaan ei tarvitse nyrkkiä montaa kertaa vilauttaa ennen kuin katsojameri on täynnä huitovia käsiä.

Varsinkaan keikan alkupuolella Poulsen ei tuhlaa aikaa välispiikkeihin, vaan biisejä vaihdetaan lennosta. Ronskien rokkibiisien välissä kuullaan myös yllättäen pätkä Dusty Springfieldin I only want to be with you’ta. Volbeatin versio 1960-luvun klassikosta ei kalpene amerikkalaisen soul-laulajattaren rinnalla.

– Thank you very much. Kiitos. Long time no see. What you’d been up to? Poulsen tervehtii.

Volbeat kumartaa vanhojen rokkareiden, kuten Elvis Presleyn ja Johnny Cashin suuntaan. Tämän huomaakin Cashin Ring of Fire -coverista, jonka bändi esittää samalla kun miehen kuva heijastetaan lavan taustalle. Vaikka yleisö ei Ring of Firen sanoja osaakaan, Cashin toista klassikkoa, Folsom Prison Bluesia häpeilemättömästi lainaavan Sad Man’s Tonguen sanat kyllä sujuvat. Myös rockabilly on vaikuttanut bändin soundiin, minkä kuulee erityisesti radiosuosikki Lonesome Riderin poljennossa ja äänen revittelyssä.

– You don’t know Cash but you know this one? Well, you’re still good people, Poulsen leukailee.

Energisen keikan päättää konekiväärimäisen nopea The Mirror and the Ripper, jonka yhteydessä Poulsen tarjoaa loistavia uutisia yleisölle, jolla ei ole väsymyksestä tietoakaan.

– It’s been an honor to play for you. We’ll be back in October! Poulsen paljastaa.

Volbeat. Kuva: Markus Korpi-Hallila

Teksti: Niina Turunen
Kuvat: Markus Korpi-Hallila

Tuplasti ihania leijonia. Kuva: Janina Joutsen

Ihana Leijona on tajunnanräjäyttävä sekoitus uutta ja vanhaa sekä hyvin erilaisia soittajia. Jos mukana olevat soittajat eivät kaikki olisi niin meritoitunutta ja taidokasta porukkaa, voisi tällaisesta sopasta tulla todella outo ja häiritsevä.

Nyt kokonaisuus hioutuu elämykseksi, josta Soundi-lavalle saapunut yleisö selvästi sai paljon irti. Bändi ei ole vielä murtautunut suureen tunnettuuteen, mutta paikalle sattuneet saivat korvien täydeltä herkkua. Kitaravirtuoosi Timo Kämäräinen uppoutui musiikkiin ja vei kuulijat mukanaan. Soundimaailman täydensivät kosketintaiteilija Risto Ylihärsilä, steel-kitaristi Olli Haavisto, rumpali Olli Krogerus ja basisti Jaakko Kämäräinen.

Inspiraation lähteinä toimivista bändeistä Kämäräinen mainitsee nimeltä Beatlesin ja Neil Youngin, mutta musiikissa kuuluu valtava määrä rock- ja popmusiikin kulttuuriperimää.

– Mulla tuli tehtyä vaan läjä suomenkielisiä biisejä. Siitä Ihana Leijona lähti liikkeelle, Kämäräinen sanoo.

Bändi perustettiin viime vuonna, ja ensimmäisen keikkansa se soitti Tampereen Lost in Music -festivaaleilla.

Julkaistua materiaalia ei vielä ole kuin sinkkubiisi Syksy ei lopu koskaan, mutta Ihana Leijona aikoo saada levyn julkaistua jo tämän vuoden aikana. Kämäräinen kuvailee tulevaa levyä progressiiviseksi matkaksi.

– Tulevalla levyllä on jonkin verran ihan pop-sävelmiäkin.

Keikkoja on luvassa syksyllä jonkin verran, ja niitä ei kannata missata.

Kämäräisen vastaus tulee nopeasti, kun pyydetään kuvailemaan Ilosaarirockia yhdellä sanalla:

– Rakkaus.

– Aika banaali, Kämäräinen nauraa ja kehottaa Rokki-yleisöä huolehtimaan toisistaan.

Teksti: Pasi Huttunen
Kuva: Janina Joutsen

Paradise Lost. Kuva: Sampsa Geijer

Brittiläinen doom metal -pioneeri Paradise Lost soitti lukuisia vanhoja hittejään lähes 30-vuotisen uransa varrelta ja lisäksi uuden ”The Plague Within” -levynsä kappaleita. Jos As I Die -biisi sai yleisön reagoimaan voimakkaasti, niin The Last Time räjäytti pankin totaalisesti.

Nick Holmesin ääni pääsi oikeuksiinsa kitaristi-kosketinsoittaja Greg Mcintoshin tiluttelun ja kosketinkuvioiden kanssa. Myös muut soittajat hoitivat tonttinsa kiitettävästi, ja teltan soundit olivat erinomaiset. Itse yhtye oli todella hyvässä vedossa ja eläytyi esitykseensä voimakkaasti. Tämä kertautui yleisössä, ja nyrkkiä puivat kaikki lapsista vaareihin. Keikalta poistui tyytyväistä väkeä.

Verkkotoimitus haastatteli keikan jälkeen yhtyeen rumpalia Waltteri Väyrystä. Keikka meni Waltterin mielestä todella hyvin, ja hän oli tyytyväinen siihen, että bändi sai piiskattua yleisön mukaan viimeisen festaripäivän väsymyksestä huolimatta.

Yhtyeen viimeisin levy ”The Plague Within” on saanut todella hyvän vastaanoton faneilta, ja palaute on ollut melkeinpä pelkästään positiivista.

Waltteri liittyi yhtyeeseen vuonna 2015 silloisen rumpalin muiden kiireiden takia, mutta sittemmin pesti on vakiintunut. Hän oli alunperin paikkaamassa Paradise Lostin kitaristin Greg Mcintoshin sivuprojektin rumpalia, jolla oli muita kiireitä, ja tätä vakanssia vuoden 2014 hoidettuaan hän sai kutsun Paradise Lostin sessiorumpaliksi ja on sillä tiellä vieläkin.

Bändi on tuottanut hyvinkin erilaisia levyjä. Doom-death metalista goottirokin kautta syntikkapoppiin, ja viimeisimmässä levyssä on palattu taas doom-death metaliin.

Waltterin mielestä tämä on hyvä asia, sillä se kertoo, että bändi on ollut valmis kokeilemaan uutta ja uudistumaan mutta ei ole toisaalta pelännyt palata juurilleen. Nyt bändi on noussut samalle tasolle, jolla se oli suosionsa huipulla 90-luvulla.

Syksyllä bändi lähtee kiertueelle Etelä-Amerikkaan, ja tänä kesänä on vielä joitain festarikeikkoja edessä. Sitten on edessä meno studioon uuden levyn tekemiseksi.

Lopuksi Waltteri tahtoo kiittää kaikkia keikalla olleita. Hänestä oli huikeaa olla Ilosaaressa esiintymässä, koska hän oli aiemmin ollut täällä festarivieraana.

Teksti: Markus Jalkanen
Kuva: Sampsa Geijer

Tippa-T ja tanssivat tytöt. Kuva: Veera Nivalainen

Metelli-teltalla sunnuntaina yleisöä viihdyttänyt Tippa-T kertoi keikan menneen hyvin ja yleisön olleen hienosti mukana.

– Jengi rupesi innostumaan loppua kohti, ja meininki oli aivan loistava. Fiilistelen näissä musiikkihommissa eniten juuri kesäfestareita, vaikka viihdyn kyllä studiossakin.

Ilosaarirockin puitteet saavat myös kehuja.

– Täällä on ollut ystävällisimmät ihmiset tähän mennessä. Hommat toimii kuten pitääkin, ja tämä backstagekin on aivan loistava! Haluan olla ensi vuonna mukana täällä taas.

Mutta miten Tippa-T on saanut alkunsa?

– Olen tehnyt musahommia aiemmin punkbändissä, ja sitten kun treenikämppä lähti alta, aloin tekemään biittejä ja räppäämään siihen päälle. Sitä se sitten lähti. Pääsin myös ekan menestysbiisin jälkeen JVG:n kanssa kiertämään, ja se auttoi myös.

Tippa-T:n musiikkityyli on trap, ja miehen mukaan ensimmäinen hitti Mehu tulikin oikeaan aikaan, koska kukaan muu ei ollut tätä tyyliä Suomeen vielä ehtinyt tuoda.

– Ehkä siinä vähän tuuri kävi, ja oli kysyntää tällaiselle musiikille. Mutta ei mun musa oo pelkästään trappia, vaan siinä on jotain muutakin mukana. Tulevaisuudessa ehkä nähdään vähän cleanimpaa Tippa-T:tä hieman syvällisemmillä sanoituksilla.

Teksti: Anton Rintajouppi
Kuva: Veera Nivalainen

Sininen hetki TesseracTin keikalla. Kuva: Sampsa Geijer

Lauantaina viimeisenä Metelli-teltan lavalle nousee ilman suurempaa esittelyä tai intronauhaa TesseracT, joka aloittaa soittamisen välittömästi lavalle tultuaan. Ensimmäisen kappaleen alku on rauhallinen, mutta tyyni ensivaikutelma särkyy biisin edetessä. Näkymä lavalle on savua, valoja ja bändiläisten heiluvia siluetteja. Keikan keskipiste on selkeästi musiikissa.

Musiikki on progressiiviselle rockille tyypilliseen tapaan kokeellista ja vaihtelevaa ja kappaleet ovat pitkiä. Rauhallisen kitaramelodian soidessa taustalla laulaja Daniel Tompkins maalaa maisemaa äänellään ja ylös kohotetulla kädellään. Illuusio kauneudesta rikkoutuu, kun rytmi vaihtuu ja tyyli lähentelee raskasta metallia. Kun bändi moshaa, yleisö tekee saman perässä. Raskas osio rauhoittuu usein puhtaaseen lauluun alkaakseen taas hetken kuluttua uudestaan.

TesseracTin musiikki on aaltoilua rytmien ja tunnelmien välillä. Kappaleiden rauhalliset kohdat ovat kauniita, koskettavia. Niistä kuitenkin kaikuu epätoivo. Laulajan suusta purkautuva laulumelodia maalaa maisemaa tuhosta, josta on jo selvitty. Ympärillä on silti yhä vain tyhjää ja ilmassa leijailee aavistus siitä, jotain pahaa on vielä edessä. Yleisö on pääosin paikoillaan, haaveileva, sisällä bändin luomassa todellisuudessa – kunnes taas räjähtää. Raskaat kitarat, ylitse jyräävä rumpukomppi ja matalalla pauhaava basso peittävät alleen kaiken, ja yleisö herää moshaamaan.

Sama kaava toistuu, kappaleissa kierretään kuoppaista ympyrää tyynestä hetkestä uuteen tuhoon. Keikka on kuin pomppivaa sydänviivaa, jossa välillä laskeudutaan alas vain jotta voidaan nousta uudestaan korkealle. Kappaleet kertovat matkoista, tunteista ja elämän kolhuista. Survival-kappaleen sanat kuvaavat yhtyeen tarjoilemaa tunnelmaa loistavasti: And people say the journey’s just begun / When you’re not a part of me I feel dead inside. Matka on vasta alussa, ilmassa leijuu toivo, mutta sen jälkeen kaikki murskataan. Sydänviiva käy ylhäällä ja putoaa jälleen alas.

Savua, valoa ja siluetti. Kuva: Antti Pitkäjärvi

Tunnelmassa yhdistyvät sekä haikeus että voima. TesseracTin musiikki vie kuulijan epävarmaan maailmaan, jossa tulevaisuutta ei voi ennustaa ja jossa varmaa on vain vuorottelu. Kitaroilla ja laululla luodaan utopiaa, leijailevaa tunnelmaa, joka jälleen rikotaan taistelukentäksi. Yleisöön tämä uppoaa: kun bändi hiljenee, festarikansa metelöi. Välispiikkeja ei juuri ole, laulaja antaa matkalle vain pienen vinkin:

– You guys take care.

TesseracTin musiikki sulkee sisäänsä, ja yleisö vaatii lisää. Yhtye jatkaa soittamista vielä oletetun lopettamisajan jälkeenkin ja festariväki nauttii. Metelli-teltta tyhjenee vasta, kun bändi on viimein antanut Ilosaarirockille kaikkensa.

Teksti: Anne Tuovinen
Kuvat: Sampsa Geijer ja Antti Pitkäjärvi

Laulaja Jennings vetoaa yleisöön. Kuva: Sampsa Geijer

Briteistä kotoisin oleva Haken räjäytti Metelli-teltan ennenkuulumattoman värikkäällä musiikillaan. Yhtye soittaa pääasiassa progressiivista metallia mutta sekoittaa kappaleisiinsa lisäksi jazzia, kuorolaulua ja jopa discomusiikin piirteitä. Myös bändin soittimet hämmentävät: molempien kitaristien, Charles Griffithsin ja Richard Henshallin, kitaroista näyttävät puuttuvan lavat ja virityskoneisto. Ja silti basisti Conner Greenin soittimesta nämä yhä löytyvät.

Yleisö on mukana alusta asti – kaikkialla tanssitaan ja jammaillaan, lyödään käsiä yhteen ja puidaan nyrkkiä ilmassa. Silloin kun kappaleissa kuuluu jotain poikkeavaa, teltassa räjähtää: kaikki kiljuvat ja huutavat, hyppivät ja taputtavat. Kosketinsoittaja Diego Tejeidaa hymyilyttää festarikansan reaktio jokainen kerta.

Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi vakavahenkistä progressiivista metallia, on biiseihin piilotetut poikkeavat kohdat sävelletty selvästi pilke silmäkulmassa. Tejeida leikkii kosketinsoittimen soundeilla ja kitaristit nyökyttelevät yleisön reaktioille soolojen jälkeen. Tämä yhtye antaa instrumenteille vähintäänkin yhtä suuren roolin kuin laululle: kun soolot alkavat, juoksee laulaja Ross Jennings pois lavalta. Yleisö saa siis keskittyä soittajiin silloin, kun lauluosuuksia ei ole. Hullunkuriset soolot on sidottu nerokkaasti progressiiviseen metalliin, sillä siirtymät sujuvat luontevasti – ikään kuin kaikki ne musiikkityylit kuuluisivat normaalistikin yhteen.

Kielisoittimet vauhdissa. Kuva: Sampsa Geijer

Pitkät kappaleet eivät yleisöä säikäytä, vaan tutun kertosäkeen kajahtaessa ilmoille kaikkialla lauletaan ja heilutaan. Keikka ei silti ole pelkkää tanssia; välillä kosketinsoittimesta lähtevät pitkät soinnut valtaavat teltan. Jennings levittää kätensä ja nostaa katseensa kohti kattoa, kitaristi seisoo silmät kiinni. Rumpujen sijasta rytmiä hakkaa yleisö.

Haken soittaa monipuolisesti kappaleita kaikilta kolmelta albumiltaan. Todellinen hitti on 1985, joka saa yleisön hurraamaan ja heilumaan. Kun laulaja kysyy, kuinka moni yleisöstä on kuullut bändistä aiemmin, noin puolet Metelli-teltasta nostaa kätensä ylös. Uusia tuulia haistelemaan tulleet festarikävijät eivät joutuneet keikkaan pettymään – musiikin iskettyä luihin ja ytimiin kaikki heiluvat mukana heti, kun saavat tiheään muuttuvasta rytmistä taas kiinni.

Joskus kannattaa vierailla itselleen tuntemattomien yhtyeiden keikalla. Haken on ehdottomasti niitä, jotka yllättävät positiivisesti ja sopivat moneen makuun.

Teksti: Anne Tuovinen
Kuvat: Sampsa Geijer

– On tosi kiva päästä soittamaan tällaiseen paikkaan. Meille on kuitenkin harvinaisempaa soittaa rokkifestareilla, Lassy sanoi.

– Ehkä vähän erilaista yleisöä kuin normaalisti. Enemmän nuorempaa jengiä. Tollanen vähän sekalaisempi porukka. Haastavaa meille, mutta hyvät fiilikset jäi keikasta, hän mietti.

Saksofonisti Timo Lassy soittaa ja paidaton mies nauttii. Kuva: Tuomas Vitikainen

Jazz-keikoille epätyypilliseen tapaan eturivissä oli esimerkiksi paidaton mies, eikä hän suinkaan ollut yleisöjoukon ainut.

– Se on mahtavaa. Näkee, että jengi on pari päivää täällä hillunut ja on rennoissa tunnelmissa. Se rentouttaa meitäkin. Lavalla voi olla ihan just niinku haluaa. Tulee kepeä tunnelma, Lassy mietti.

Bändi koki tarpeettoman jännittäviä hetkiä juuri ennen keikkaansa.

– Oli kiperä tilanne just ennen kuin oltiin menossa lavalle. Basisti Antti Lötjöseltä katkesi bassosta kieli. On tosi harvinaista, että kontrabassosta katkeaa. Oli mukana jotain varakieliä, mutta ei just sitä kokoa, Lassy kertoi.

– Onneksi täällä festareilla on hienoa henkilökuntaa, joka heti reagoi, hän kiitteli.

– Joensuusta jostain löytyi oikeanlainen kieli. Ehkä minuutin myöhästyi keikka sen takia.

Ilosaarirock on Lassylle tuttu paikka, sillä hän on esiintynyt Laulurinteellä ainakin Five Corners Quintetin ja Ricky-Tick Big Bandin riveissä.

– Ricky-Tick Big Bandissa olin silloin, kun se oli ihan instumentaalinen big band. Ja ehkä joku muu saattaa vielä olla.

Lassyn lisäksi Timo Lassy Bandiin kuuluvat kosketinsoittaja, basisti, rumpali ja perkussionisti.

– Tän porukan kanssa on soitettu kymmenen vuotta kimpassa. Ei tarvii suunnitella kauheesti. Voidaan lennostakin vaihtaa, hän kehui.

Lassyn mukaan tällainen konsertti on erinomainen näyteikkuna jazz-musiikille.

– Tässä on ollut mediassakin sellaista keskustelua, että rokkifestareilla ei olekaan niin paljoa rokkia vaan ne on tapahtumia joissa kuulee monenlaista musiikkia, hän sanoi.

– Mä ite tykkään rock-musiikista, mutta kiva että on muunkinlaista musaa. Se on hyvä suuntaus.

Viime vuosina useat festivaalit ovat olleet taloudellisissa vaikeuksissa. Lassykin on todennut tämän.

– Monella festivaalilla on funtsinnan paikka, että mikä se ydin oikein on, hän pohti.

Yhtyeen kaikki kappaleet ovat Lassyn kynästä.

– Se on uutta jazz-musiikkia joka kumartaa perinteisiin. Insipiraation lähteenä on toiminut paljon jazzin kulta-aika, 50- ja 60-luku, hän kuvasi.

– Kyllä siellä on toisaalta muunkinlaisia vivahteita, blues ja soul ja vähän seventies-henkistä pientä hapokkaampaakin hommaa.

– Nyt oon tajunnut sen, että voi soittaa aika monen tyylistäkin materiaalia samalla keikalla. Olin ehkä aikaisemmin siitä kriittisempi.

Keikka saattoi olla monelle elämän ensimmäinen jazz-konsertti. Populistisuuteen tai suoranaiseen ”jazz for dummies” -tunnelmaan ei Lassyn mielestä silti kannata lähteä kuin korkeintaan hitusen.

– Ehkä snadisti. Tietenkin pikkaisen mestan mukaan suunnitellaan. Tai kyllä noita samoja biisejä soitetaan, mutta ehkä se muuttuu, että millä tavalla niitä soitetaan. Konserttisalissa on dynaamisia mahdollisuuksia huomattavan paljon enemmän kuin tuulisella festarilavalla, hän pohti.

Teksti ja kuva: Tuomas Vitikainen

Intensiivinen Herra Ylppö sunnuntain keikalla. Kuva: Sampsa Geijer

Herra Ylppö on silminnähden hyvällä tuulella tervehtiessään toimittajia. Hän vitsailee ja puhuu asioista kepeästi sarkasmilla. Kun häneltä kysytään keikan kulusta, on vastaus selvä:

– Meni ihan helvetin hyvin. Rupesin tässä miettimään, että olen ollut Ilosaarirockissa kolmen eri yhtyeen kanssa, eli joko me tehdään jotain oikein tai sitten tämän festarin organisaatiossa on joku perverssi, joka pitää meistä.

Ehkä molempia. Ennen Maj Karman tämänpäiväistä keikkaa Herra Ylppö konsertoi Ilosaarirockissa Mustan Paraatin kanssa vuonna 2015 ja kokoonpanon Herra Ylppö ja Ihmiset kanssa vuonna 2014. Laulaja hehkuttaa, että vaikka mediassa kirjoitetaan jatkuvasti rock-festareiden vähenemisestä, niin Ilosaarirockissa on yhä se aito ”rock-festarin henki”.

Maj Karma oli odotettu yhtye Ilosaarirockiin, sillä se piti taukoa lähes kuuden vuoden ajan ja palasi ryminällä uuden albumin kanssa vasta tämän vuoden alussa. Herra Ylpön mukaan bändillä oli jonkin verran käynnistymisvaikeuksia.

– Parin keikan jälkeen homma alkoi kuitenkin olla kuin ennenkin. Ollaanhan me sentään Suomen paras rockbändi.

Tähtiteltassa Maj Karma aloitti keikan yhdellä uusimmista sinkuistaan, Sotaa ei tule. Kappaleen taustalla on erimielisyys tämän hetken lehtiotsikoita kohtaan.

– Sotaa ei tule. Ja itse asiassa biisi kertoo rakastelusta.

Sotaa ei tule –kappaleesta julkaistiin musiikkivideo tammikuussa. Kun Herra Ylpöltä kysytään musiikkivideoiden tekemisestä, hän naurahtaa.

– Pitäisi varmaan joskus onnistua tekemään joku hyvä. Menen usein lukkoon oman bändin musiikkivideoilla. Ennemmin viihdyn kameran takana.

Ylppö myös heittää verkkotoimituksen kuvaajalle ehdotuksen paikkojen vaihtamisesta.

– Tuu sä vastaamaan näihin kysymyksiin.

Viimeisin musiikkivideoprojekti on ollut PMMP:n lopettamisen jälkeen soolouralla jatkaneelle Mira Luodille. Lisäksi Ylppö paljastaa että on syksyllä lähdössä ulkomaille kuvaamaan.

Sotaa ei tule on sinkkulohkaisu Maj Karman uudelta albumilta ”Peltisydän”. Levyntekoprosessi sujui Herra Ylpön mukaan helposti.

– Levy syntyi nopeasti, se oli helppo tehdä. Prosessi oli kivuton. Me soitetaan rennosti, mutta musiikki on nyt rankempaa kuin ennen.

Edellisistä keikoista Joensuussa erityisen hyvin on Herra Ylpön mieleen jäänyt Maj Karman ensimmäinen esiintyminen Ilosaarirockissa. Hänen mukaansa bändi valmistautui keikkaan lavan takana. Kaikki olivat innokkaita, vaikka lava oli vielä silloin pieni. Soittovehkeet oli pakattu laatikoihin, joita availtiin vasta silloin, kun tavarat oli määrä kantaa lavalle.

– Niissä laatikoissa ei ollutkaan rumpuja, vaan ihan helvetisti mikkitelineitä. Siinä tuli sitten paniikki, että meillä ei ole rumpuja.

Rummut saatiin lopulta kasaan muilta bändeiltä lainatuilla osilla. Kummalliset, eri osista kasatut rummut eivät kuitenkaan menoa hidastaneet.

– Jälkeenpäin meille tultiin sanomaan, että Kotiteollisuuden Hongisto itki koko keikan.

Nyt kommelluksilta vältyttiin, ja keikka oli mahtava sekä yhtyeen että yleisön näkökulmasta. Ilosaarirockin festarikansalle Herra Ylppö lähettää paljon lämpimiä terveisiä.

– Älytön rispekti. Tää juttu elää.

Teksti: Anne Tuovinen
Kuva: Sampsa Geijer