TesseracT on pomppivaa sydänviivaa, tyyneyden ja tuhon vuorottelua
Brittiläisen TesseracTin musiikki on progressiivista rockia, jossa varmaa on vain vaihtelu. Rytmi ja tunnelma juoksevat tilanteesta toiseen, eikä keikalla voi olla uppoutumatta täysin uuteen maailmaan.
Sininen hetki TesseracTin keikalla. Kuva: Sampsa Geijer
Lauantaina viimeisenä Metelli-teltan lavalle nousee ilman suurempaa esittelyä tai intronauhaa TesseracT, joka aloittaa soittamisen välittömästi lavalle tultuaan. Ensimmäisen kappaleen alku on rauhallinen, mutta tyyni ensivaikutelma särkyy biisin edetessä. Näkymä lavalle on savua, valoja ja bändiläisten heiluvia siluetteja. Keikan keskipiste on selkeästi musiikissa.
Musiikki on progressiiviselle rockille tyypilliseen tapaan kokeellista ja vaihtelevaa ja kappaleet ovat pitkiä. Rauhallisen kitaramelodian soidessa taustalla laulaja Daniel Tompkins maalaa maisemaa äänellään ja ylös kohotetulla kädellään. Illuusio kauneudesta rikkoutuu, kun rytmi vaihtuu ja tyyli lähentelee raskasta metallia. Kun bändi moshaa, yleisö tekee saman perässä. Raskas osio rauhoittuu usein puhtaaseen lauluun alkaakseen taas hetken kuluttua uudestaan.
TesseracTin musiikki on aaltoilua rytmien ja tunnelmien välillä. Kappaleiden rauhalliset kohdat ovat kauniita, koskettavia. Niistä kuitenkin kaikuu epätoivo. Laulajan suusta purkautuva laulumelodia maalaa maisemaa tuhosta, josta on jo selvitty. Ympärillä on silti yhä vain tyhjää ja ilmassa leijailee aavistus siitä, jotain pahaa on vielä edessä. Yleisö on pääosin paikoillaan, haaveileva, sisällä bändin luomassa todellisuudessa – kunnes taas räjähtää. Raskaat kitarat, ylitse jyräävä rumpukomppi ja matalalla pauhaava basso peittävät alleen kaiken, ja yleisö herää moshaamaan.
Sama kaava toistuu, kappaleissa kierretään kuoppaista ympyrää tyynestä hetkestä uuteen tuhoon. Keikka on kuin pomppivaa sydänviivaa, jossa välillä laskeudutaan alas vain jotta voidaan nousta uudestaan korkealle. Kappaleet kertovat matkoista, tunteista ja elämän kolhuista. Survival-kappaleen sanat kuvaavat yhtyeen tarjoilemaa tunnelmaa loistavasti: And people say the journey’s just begun / When you’re not a part of me I feel dead inside. Matka on vasta alussa, ilmassa leijuu toivo, mutta sen jälkeen kaikki murskataan. Sydänviiva käy ylhäällä ja putoaa jälleen alas.
Savua, valoa ja siluetti. Kuva: Antti Pitkäjärvi
Tunnelmassa yhdistyvät sekä haikeus että voima. TesseracTin musiikki vie kuulijan epävarmaan maailmaan, jossa tulevaisuutta ei voi ennustaa ja jossa varmaa on vain vuorottelu. Kitaroilla ja laululla luodaan utopiaa, leijailevaa tunnelmaa, joka jälleen rikotaan taistelukentäksi. Yleisöön tämä uppoaa: kun bändi hiljenee, festarikansa metelöi. Välispiikkeja ei juuri ole, laulaja antaa matkalle vain pienen vinkin:
– You guys take care.
TesseracTin musiikki sulkee sisäänsä, ja yleisö vaatii lisää. Yhtye jatkaa soittamista vielä oletetun lopettamisajan jälkeenkin ja festariväki nauttii. Metelli-teltta tyhjenee vasta, kun bändi on viimein antanut Ilosaarirockille kaikkensa.
Teksti: Anne Tuovinen
Kuvat: Sampsa Geijer ja Antti Pitkäjärvi