Takalavan tarinoita, osa 2 – Sämpylää ja securityä

Jotta festivaaliorja jaksaa raataa, pitää sitä välillä ruokkia. Ruoka onkin usein se, joka puhuttaa festivaalin sisäpiiriä jopa ohjelmaa enemmän.

Ruoka on merkittävä osa rock-festivaalia niin työntekijöille, artisteille kuin myös yleisölle. Tuosta yleisöstähän me emme tosin bäkstaagin ylellisyydessä tiedä mitään, sillä me nautimme siellä luonnollisesti raidereiden (palataan niihin myöhemmin) mukaisia antimia, joita kantavat meille toogaan (vai mikä sen kummallisen rievun nimi onkaan) pukeutuneet palvelijat.

Välillä vilkaisemme laajakuvamonitoreista miten rahvas siellä kentällä viettää festivaaliaan ennen kuin pulahdamme bäkstagepassit kaulassa shampanjaporekylpyyn nauttimaan yksityiskoneella Kuubasta lennätettyjä sikareita — tai sitten ei.

Festarityöläisille on vuosien varrella muotoutunut erilaisia tapoja hoitaa raswaa koneeseen. Osalla metodina on vetää yhdellä nykäisyllä koko päivän energiat ("large portion yes!") eli atomipommi-mallinen ratkaisu. Osa taas harrastaa pienempää lyhytsyöttöpeliä usean kerran päivässä.

Onpa takalavalla ainakin kerran nähty tilanne, jossa normaalisti usein päivän aikana tapahtuvaa kevyttä täsmätankkausta toteuttanut poptyöläinen kokeili tuota vastakohtaa eli atomipommimallia. Seurauksena oli, että vaikka lavalla jyysti itse Ville Valo ja hänen infernaalisen majesteetillinen orkesterinsa, käveli tämä työläinen samaan aikaan puolisen tuntia puoliympyrän muotoista lenkkiä pukukoppialueen ympäri hikoillen ja mutisten itsekseen: "Ei saa nukahtaa, ahistaa, ei ikinä enää."

Festivaalityö tuppaa oleman myös luonteeltaan sellaista, että ammattiliittojen työaikarajoitukset ja määräykset kuulostavat lähinnä huonoilta vitseiltä. Univelkaa tuppaa tulemaan ja väsy välillä painamaan. Usein kuuluva kysymys bäkstakeohvisen ja keittering-kopin ovella kuuluukin: "Onks kahvia?"

Myös erinäiset energia- ja piristysjuomat ovat varsin suosittuja. Eräs pop-toimitsija ihmetteli kesällä outoa tärinää kehossaan. Pienen tutkiskelun jälkeen syyllinen löytyi työpöydältä kasaantuneesta pinosta tyhjiä Battery-tölkkejä.

"Please have assorted items laid out for 14 people"

Artistien ruokailut tuntuvat myös kiinnostavan monia ihmisiä, sillä niin usein niistä kysytään. Legendat raidereista kertovat mitä oikukkaimmista ja omituisimmista takahuonevaatimuksista. Myönnettäköön, että olen kyllä itsekin nähnyt muutamia hyvinkin persoonallisia pyyntöjä — en tosin Ilosaarirockissa.

Mitä sitten orkestereilla on tapana eniten pyytää? Se ei ole pullollinen kalleinta Chatöö Palmeria, ei elävää lammasta metalliorkesterille, ei lajiteltuja M&M -namuja (joita on kyllä muutoin pyydetty), ei huumeita, ei aina edes viinaa saati naisia — rahaa kylläkin, mutta ei pukuhuoneeseen. Nuo vaaralliset rokkarit tuppaavat pyytämään eniten pullotettua vettä.

Eipä kyllä itsekkään tule ulkomailla hanavettä juotua. Toisaalta pullossa oleva vesi on huomattavasti turvallisempaa etenkin lava-alueella kuin muovituopissa sinne raahattu — nou oikosulku nou krai.

Raidereissa noin 90 prosenttia on tekniikka- ja tuotantojupinaa, joilla pyritään varmistamaan mahdollisimman toimiva show. On soitinta, sähköä, sekurityä, sound rikvaiermenttia ja muuta mukavaa.

Jostain syystä raidereista puhutaan usein vain, kun tarkoitetaan niitä asioita, joita orkesteri tarvitsee takahuoneeseen. Kyllähän niissä on toisinaan paljon ruokaa ja juomaakin ja isossa maailmassa joskus vähän (eikä aina edes niin vähän) erikoisempaa objektia. Tuo varsinainen takahuonetarjoilu kuitenkin suurimmalta osin tosin uppoaa kruun sisuksiin — mutta sehän onkin se ryhmä, joka siellä keikkapaikalla sen raskaimman työn yleensä raataa eli on "pitkän päivän nalkissa venuella".

Erästä kiertuemanageria lainaten: "Well fed band is a happy band".

Timo Tuovinen

Kirjoittaja työskentelee Ilosaarirockin päälavalla ja etenkin sen takana.

< takaisin

Takalavan tarinoita:

 Osa 1: Let's Spinglish
 Osa 2: Sämpylää ja securityä
 Osa 3: Mann Gegen Mann