Maakuntasarjan mutapainia, osa 1 – Vihreä Maa

Missä on ruoho vihreämpää

Vihreä Maa on bändin ikään nähden vielä tuore tapaus, alle leikki-ikäinen. Yhtyeen jäsenet ovat kuitenkin jo pitkään antaneet panoksensa Joensuun pop-kulttuurin vireydelle.

Vihreän Maan syntysanat lausuttiin vuonna 2006. Bändin soittajat ovat kuitenkin tunteneet toisensa jo pitkään, ja yhteistä taustaa löytyy muun muassa ska-yhtye Monica's Lipsistä.

Jamaikalaisrytmien sävyttämä rock ei liene koskaan herättänyt kotimaan kentillä samanlaista intoa kuin nykyään. Monica's Lips vaikenikin hitusta ennen Valkyriansin ja Evilsonsin kaltaisten yhtyeiden esiinmarssia. Myöhästynyt aallonharja ei kuitenkaan synkistä tulevaisuuteen katselevaa ryhmää.

– Se oli vain hienoa olla pioneerien joukossa, vitsailee Vihreän Maan kitaristilaulaja Tatu Kaihua.

Monica's Lips hajosi pari vuotta takaperin mielenkiinnon ehdyttyä noin kuuden vuoden toiminnan jälkeen. Opinnot veivät Tatun kohti Tamperetta, ja muut keskittyivät uusiin hankkeisiin.

Tampereessa mätti kuitenkin yksi asia: Sieltä ei löytynyt soittokavereita. Edessä oli siis paluu tuttuihin maisemiin.

– Tampereella ei saanut koottua bändiä, ei kaupungissa oikeastaan muuta vikaa ollut. Sitten kuulin, että pojilla oli täällä Joensuussa jokin progehanke käynnissä ja mietin, että siinähän olisi valmis yhtye, taustoittaa Tatu paluuta Itä-Suomeen.

Vanhoja, Monica's Lipsistä tuttuja bändikavereita löytyi täydentämään funkpartio Stu:n kitaristi Ilmari Pihka. Rumpupatteriston taakse asettui Matti Kettunen, jonka kanssa Tatulla on villeistä esiintymisistä tunnettu, teutonispastissinen duo Rutgers. Kosketinsoittaja Eino Matsi kiipparoi nykyään myös nousujohteesta nauttivassa The Dance -yhtyeessä.

Elämä uudessa kaupungissa oli innoittanut Tatua kirjoittelemaan varastoon useammankin laulun. Yksityisyydessä hiotut kappaleet eivät kuitenkaan kristallisoituneet ihan heti porukalla soittaessa.

– Alku oli aika hankalaa, kun Tatulla oli omanlaiset biisinsä joita me muut emme ihan sisäistäneet. Ekat treenit eivät kuulostaneet yhtään hyvältä, muistelee basisti Heikki Kuikka.

Hankaluudet selätettiin kuitenkin nopeasti, ja tyylin hahmotuttua Vihreä Maa päätyi kesän kuluessa äänityssessioihin. Ensimmäiset kopiot kuuden biisin omakustanne-ep:stä menivät ripeästi loppuun, mutta nyt kiekosta on saatavilla kaipailtu uusintapainos.

Levyltä löytyy Bo Diddleyn ja Black Sabbathin tyyliin bändin nimeä kantava allekirjoitusbiisi. Hetkellisesti Vihreä Maa -kappale kantoi "Ramones-biisi" -työnimen ohella luonnosotsikkoa "Tyttöjen biisi". Eihän tyttöihin vetoava rockmusiikki ole uusi tai suinkaan kielteinen ilmiö, mutta laskelmoiko Vihreä Maa edes vähäsen?

– Se oli aika hetkellinen työnimi, mutta sittemmin tyttöjen biisejä on kyllä syntynyt enemmänkin, huomauttaa Ilmari.

– Niin, meillähän saattaa myös olla Ilosaari-niminen kipale, paljastaa Matti perään.

Valoisa tulevaisuus, kultainen menneisyys

Vihreä Maa hyödyntää avoimesti ja antaumuksella menneiden vuosikymmenten sävelaarteita. Herrojen itsensä tarjoamat vertailukohdat eivät ole perättömiä, vaan yhtyeen musiikista voi hyvinkin erottaa Beatlesin raikasta melodisuutta, mutta toisaalta Buzzcocksille ja The Clashille ominaista terävyyttä.

Moni muodikas nykybändi etenkin saarivaltakunnassa tuntuu luottavan samankaltaisiin innoittajiin. Eikö tätä hetkeä heijasteleva popmusiikki sitten ole ammentamisen arvoista, kun Vihreän Maan intohimo tuntuu kohdistuvan pitkälti klassikkomateriaaliin?

– No, totta puhuen minuakin alkaa vähitellen kyllästyttää koko 60-luku, tuoreempaakin voisi kokeilla. Toisaalta sieltähän ne parhaat melodiat taitaa tulla, miettii Tatu haastattelupaikkana toimivan kulttuurikuppilan jukeboksin soittaessa muuan liverpoolilaisyhtyeen hittiä.

Ripeällä työtahdilla syntyviin sävellyksiin saakin helposti sisällytettyä uusia vaikutteita. Kuuden julkaistun biisin lisäksi Vihreällä Maalla on kosolti kuulematonta materiaalia.

– Varastossa on runsaasti biisejä, ja uusia syntyy hyvää tahtia. Olemme saaneet tehtyä keskimäärin pari uutta kipaletta kuukautta kohti. Kun saadaan Eino Joensuuhun treenaamaan ja Tatu sanoja kirjoittamaan, ne rupeavat olemaan keikkakelpoisia, arvioi Matti.

Onnistuneet keikat ja mainiosti liikahtanut ensilevytys eivät ole jääneet markkinavoimien edustajiltakaan huomaamatta. Bändi kommentoi varovaisesti tiedusteluun tulevaisuudesta levy-yhtiön suojeluksessa.

– Kiinnostusta meitä kohtaan on tullut, mutta aivan kaikki ei ole vielä natsannut näiden tahojen kanssa, tiivistää Tatu.

Ilosaarirockin potentiaaliset parikymmentätuhatta valloitettavaa kuulijaa arvatenkin kutkuttelee yhtyettä. Kotikenttäetu tekee soittamisestakin nautittavampaa.

– Tuttujen kasvojen näkeminen tekee olon mukavammaksi, tulee luontevampi olo soittaa. Eikä niin moni yleisössä välitä virheistä. Tuttuja onneksi näkyy muuallakin keikkaillessa, rock-poliisien ohella, pohtii Heikki.

teksti: Jukka-Pekka Ronkainen
kuvat: Niina Myller

< takaisin