Maakuntasarjan mutapainia, osa 2 – Scorngrain

Siasta ei saa vinttikoiraa hieromalla

Joensuulaisia juuria omistava Scorngrain on suomalaisessa metallissa harvinaisen omapäinen tapaus. Rekkalavalla rokkisunnuntaina esiintyvä orkesteri soittaa itse lanseeraamaansa "äcid metallia", joka on niin tehovoimaista, että se täytyy pukea pakkopaitaan.

Vuonna 2001 perustetun Scorngrainin musiikki muodostaa risteyskohdan, jossa aseitaan kalistelevat periksiantamaton metalli, öljyinen industrial ja vetävä dance. Yhtyeen kahdella täyspitkällä, Cyberwarmachinella (2004) ja 0,05%:lla (2006) tätä tyylien hybridiä on kehitetty johdonmukaisesti ja otetta tiukentaen. Genreraamitus on matkalla vaihtunut cyberthrashista happometalliin. Ei aivan tavallisin yhdistelmä, siis. Yhtyeessä kurkkuaan raapiva Enema Boom Boom ei ole aivan varma, ovatko suomalaiset toistaiseksi tajunneet, mistä Scorngrainissa on kyse.

– Keikoilla se ei ainakaan vielä näy, mutta ehkä seuraavan levyn jälkeen saadaan vähän enempi porukkaa mukaan. Ei olla hirveästi edes nyt keikkailtukaan ja sehän on tunnetusti homma, joka ruokkii itseään. Meillä nyt ei kummempia tavoitteita sen suhteen ole — jos seitsemännen levyn perään saadaan bensat pois keikoilta niin se on kova juttu se. Tällä julkaisutahdilla raiderissa on nitroja ja pullo kivennäisvettä, heh.

– Olen miettinyt, että ehkä Scorngrain ei vielä ole hioutunut lakipisteeseensä, mikä on sinänsä hyvä homma. Hyvät biisithän menee porukkaan aina ja ehkä meiltä puuttuu jotain sellaista mikä tavoittaisi suuremman kuulijakunnan. Tämäkin on toisaalta hyvä asia — olla marginaalia. Silti ei se haittaisi ollenkaan, että keikoilla olisi porukkaa kuin pipoa joka kerta. Saisi kulunsa aina pois, oma keijo äänipuolelle ja valotiskin taakse.

Vokalistilla on selvä näkemys siitä, ketä keikkailemattomuudesta lopulta on syyttäminen.

– Ei kai sitä voi kun katsoa peiliin. Pitäisi itse olla paljon aktiivisempi, kun meillä ei ole keikkamyyjää. Kaikilla on kuitenkin niin paljon bändin ulkopuolista elämää, että on mahdotonta ruveta puuhaamaan juttuja niin kuin joskus ennen. Toisaalta keikkamyyjäkään ei tee autuaaksi. Tällä hetkellä voimme itse päättää minne halutaan mennä soittamaan, mutta jos olisi jossain paperissa nimi alla sitä voisi joutua vaikka millaisen pizzerian nurkkaan veivaamaan ja sehän ei tietenkään palvele tarkoitustaan. Melkein kaikkialle ollaan aina menty minne vaan on pyydetty joten ei tässä mitenkään kranttuja olla.

– Ulkomailla soittaminen taas on vielä hankalampi juttu, jolle me ei käytännössä voida mitään. Ei ole oikein ollutkaan liikkeellä semmoisia suurempia akteja, joiden mukaan kannattaisi lyöttäytyä.

Oman maan ulkopuolelta bändillä on kuitenkin verekseltään saatuja hyviä muistoja.

– Meillä oli just keikka Petroskoissa ja slaavilainen yleisö on tiukkaa. Mitä kovempaa musiikkia, sen parempi. Ei sinänsä mitään genrejä. Kaikki raskaamman musiikin ystävät ovat semmoisia "epäpunkkareita", joille uppoaa kaikki aggressiivinen vääntö. Siistiä oli katsella, kun eteen alkoi muodostua moshpittiä ja porukka monotteli toisiaan. Semmosta meininkiä jos saisi Suomessa kokea niin olisi siistiä.

Juuret on tärkeä juttu

Scorngrain nähtiin edellisen kerran Ilosaarirockissa vuonna 2004, jolloin yhtye sai vielä kavuta hevin erikoisjamboreen, Metelli-klubin lauteille. Tänä vuonna panoksia korotetaan, kun bändi pääsee esiintymään alueen rekkalavalle.

– Eiköhän siitä lähdetä, että mahdollisimman kovaa mennään. Siasta ei saa vinttikoiraa hieromalla ja tuskin mikään Maija Vikkumaa -fani rynnistää levykauppaan heti maanantaina. Toivottavasti metalliporukkaa siunaantuu runsain mitoin paikalle. Hitusen huolestuttaa myös tuo turnauskestävyys, kun alla on perjantai ja lauantai houkutuksineen, mutta eiköhän sitä paukkuja löydy myös viimeiselle päivälle.

Joensuulaislähtöisellä solistilla on kokemuksia Ilosaarirockista pääasiassa kävijänä.

– Joka vuosi on tullut notkuttua alueella. Parhaat muistot varmaan liittyvät "punkki-purolle" jossa perinteisesti on olleet parhaat varjofestarit. Semmoinen pikkuisen rentumpi meininki uppoaa itseeni paremmin, kun aikamoinen simasuu sitä on itsekin.

– Muistan kun joskus sai vielä tuoda omia juomia alueelle. Itse olin sinä kesänä "duunarina" alueella ja heti kun vuoro loppui, kävin ostamassa pussit olutta molempiin käsiin ja portista sisään. Se oli rentoa meininkiä, vaikka ymmärrän tietysti miksi moinen myöhemmin kiellettiin. Jos totta puhutaan niin harvemmin tulee edes seurattua bändejä. Aika kuluu aina tuttujen kanssa ördäämässä tai olutalueella virvokkeiden parissa. Tänä vuonna voisi kyllä muutaman aktin ihan katsoa läpi. Kyllä se rokkimeininki ylipäätään on Ilosaaressa aina ollut mukavaa.

Syntymäkaupungistaan Joensuusta Enema Boom Boom listaa melko tyypilliset hyvät ja huonot puolet: rokkibaarille olisi kylillä tilausta, mutta muuten rockinrenkutusta edesauttavaa tukiverkostoa on olemassa muun muassa Joensuun Popmuusikoiden ja suhteellisen hyvän treenikämppätilanteen muodossa.

Molemmat Scorngrain-levyt on tehty Joensuussa Kimmo Perkkiön EastVoice-studiolla, joten tätä kautta kaupunki on kytkettävissä Scorngrain-tuotantoon. Enema Boom Boomilla ei ole valittamista studioympäristöstä tai Perkkiön kädenjäljestä.

– Kaikki on aina sujunut tosi hyvin hänen kanssaan ja kun on puikoissa niinkin kovan luokan tekijä, niin lopputulokseen voi luottaa. Viime nauhoituksista teimme muuten "making of..." -pätkän joka on laitettu levylle vähän niin kuin bonukseksi. Rentoa meininki on aina ollut ja kun viihdytään toistemme seurassa niin mikäs siinä on nauhoitella.

Enema Boom Boom muistetaan joissakin piireissä myös joensuulaisesta black metal -yhtyeestä Flauroksesta, joka tuotti 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa hyvänlaisen määrän demoja ja ep:itä nousematta koskaan sen sirkeämpään suosioon.

– Flauros-ajoilta jäi käteen lukematon määrä hyviä tyyppejä, joiden kanssa siihen aikaan kirjoiteltiin ja joita näkee vaan vuodesta toiseen samoissa kaljaporukoissa. Ylipäätään juuret on tärkeä juttu ja vaikka Flauros jäikin jollain lailla vähän puolitiehen, sytytti se sellaisen palon tähän hommaan, että tarvitaan useampi tuubi ice-poweria ennen kuin pystyy jäämään hevihommien ulkopuolelle. Bändin kanssa ei koskaan oikeastaan lopetettu, se vain jäi. Ollaan mietitty että tehtäisiin uutta matskua, ja varmaan joskus vielä tehdäänkin. Flauroksesta jäi myös tietynlainen sounditietoisuus ja siinä sai paljon studiokokemusta, solisti miettii.

Ei diskolle

Aika usein Scorngrainia käsittelevissä jutuissa on nostettu esiin se, että yhtye on hajallaan kolmessa kaupungissa, Joensuussa, Tampereella ja Turussa. Tämäkään haastattelu ei muodosta poikkeusta. Siispä Enema Boom Boom, haittaako hajasijoitus biisinkirjoitusta jollakin tavoin, vai käyttääkö bändi teknologiaa yhtä tehokkaasti hyväksi kuin sitä imagossaan vaalii?

– Kyllähän se tietenkin haittaa, mutta homma toimii näinkin. Olisi siistiä vielä joskus päästä samalle paikkakunnalle ja treenata viikoittain ihan tosissaan. Siinä kuitenkin saisi sellaista rutiinia ja juttuja voisi kokeilla enemmän. Nettiä luonnollisesti käytetään yhteydenpitoon ja biisit liikkuvat Messengerin kautta kuunneltaviksi toisille. Nyt ollaan siinä mielessä jo paremmassa asemassa kuin ennen, että neljä viidestä asuu parin tunnin ajamatkan päässä ja Turussa ollaan treenattu nyt joka kerta. Herra E asustelee yhä Joensuussa, joten hänellä menee aina se yksi päivä matkustamiseen.

– Meillä on niin pitkät välimatkat että ei ole mahdollista käydä treenamassa kovin usein, saatikka vain kokeilemassa uusia juttuja. Biisit ovat melko valmiita jo silloin, kun minä niistä kuulen. Mike ja herra E vastaavat sävellystyöstä ja toki molemmilla varmasti jäi paljon lyhyempiä pätkiä pöytälaatikkoon, mutta kaikki valmiit biisit on aina nauhoitettu.

– Hommahan menee niin, että molemmat tyypit tekevät juuri niin rajaamattomasti biisejä kuin sen hetkinen inspiraatio suo ja torpedoivat sitten toisiensa matskusta särmät pois. Herra E:llä on ainakin paljon kummallisia kohtia jemmassa jotka eivät ole sopineet kokonaisuuteen.

Henkilökohtaisesti Scorngrainissa viehättää se, kuinka viheliäisiä ja oikeasti teräviä bändin metallivaikutteet ovat muihin metallia ja industrialia ainakin paperilla yhdistäviin retkueisiin verrattuna. Enema Boom Boom vakuuttaa, että kaikista outoiluista huolimatta metalli tulee yhtyeen mukana aina pysymään.

– Ei vie homodisko mukanaan. Kyllä kitaravetoinen metalli on selkärankana ja biisit tuntuvat muuttuvat vaan rankemmiksi. Kyllä varmaan siitä yritetään pitääkin kiinni, vaikka uskon että nuo kappaleet syntyvät sen kummemmin ajattelematta koko asiaa.

Enema Boom Boomin mukaan 0,05%:n seuraaja on alkanut jo ottaa muotoaan. Laulaja luonnehtii tulevaa tavaraa aiempaa tiukemmaksi.

– Biisejä on jollain lailla valmiina varmaan puolenkymmentä ja ainakin yhtä paljon aihioita. Varmaan loppukesästä aletaan treenata niitä tosissaan ja siitä eteenpäin sitten kohti julkaisua. Ollaan ajateltu tällä kertaa ottaa homma tarkemmin haltuun ja demotellaan biisejä enemmän kuin ennen. Pitää yrittää miettiä juttuja taas tarkimmin että saataisiin tehtyä paljon kovempi kokonaisuus kuin viime kerralla. Genrenimikettä ei ole keksitty ainakaan vielä, joten siellä "happometallin" lokerossa pysytellään toistaiseksi.

teksti: Mikko Kuronen
kuva: Matti Immonen

< takaisin