Sulo-klubi korkkasi Tähtiteltan

Rokkialueelle on noussut valtava sininen, hieman sirkustelttaa muistuttava Tähtiteltta, joka sai ensimmäiset esiintyjänsä Sulo-klubin myötä perjantai-iltana. Sulo-klubin kattaus sisälsi mukavan kirjon suomalaisen popin tähtinimiä.

Festarikansa lipuu hiljalleen telttaan, ja pian eturivin tunnelma vaihtuu väljästä tiiviiseen. Aurinko lämmittää vielä mukavasti, kun Mariska & Pahat Sudet nousevat lavalle. Mariskan vahvoja ja synkkiäkin lyriikoita ryydittää Susien jatsahtavasti liitelevä poppi.

Mariska on kuin pieni musta joutsen tanssiessaan lavalla. Nuttura on suttuinen ja äänessä on tiettyä lapsenomaista vaativuutta, joka nappaa yleisön mukaansa. Etenkin tutuissa ja tunteikkaissa biiseissä, kuten Painu helvettiin ja Kukkurukuu, yleisö yhtyy lauluun. Myös Mariskan hiphop-historia pääsee esille, kun yhtye esittää jännittävän sovituksen Mariskan tutuksi tehneestä Tarkasta tämä -biisistä.

Mariska & Pahat Sudet nähdään nyt todennäköisesti viimeistä kertaa Joensuussa – yhtye on nimittäin ilmoittanut pistävänsä pillit pussiin elokuussa kesäkiertueensa jälkeen. Mariska harmittelee loppuspiikissään, etteivät he ehdi jäädä ”kesän parhaalle festarille”.

Mariskan jälkeen lavalle astelee Sulo-klubin ainoa englanniksi esiintyvä yhtye, 22-Pistepirkko with Super Horns. Super Horns viittaa siihen, että perinteistä kolmen miehen kokoonpanoa on lihotettu neljän miehen hattupäisellä puhallinryhmällä.

Omassa Suomi-rock-sivistyksessäni 22-Pistepirkko on tähän mennessä ollut hävettävän musta aukko. Olen vähintäänkin yllättynyt, kun pitkät ja hontelot hapsottavatukkaiset herrat tarttuvat soittimiinsa – ja vetävät settinsä yli 30 vuoden rautaisella ammattitaidolla. Avainsana on dynamiikka: musiikki hiipii ja laukkailee hitaasti, ehkä pahaenteisestikin kohti suurta ja teatraalista puhallinten saattamaa hälinää, räiskyviä rallatuksia ja yllättäviä hiljaisuuksia. Saksofoni huutelee kurkena, kitarat tiluttavat ja koskettimet vievät ulkoavaruuteen. PK Keräsen brittipoppifilistä henkivä lauluääni, rock’n’rollia, jammailua. Hyvä fiilis, pehmeä ja iloinen.
Viimeisen biisin kohdalla bändi tuntuu tekevän soittonsa ohessa jonkinlaisen pikaneuvottelun ja häviää biisin päätyttyä nopeasti lavalta. Suosionosoitukset saavat bändin onneksi palaamaan. Encorena bändi vetää omien sanojensa mukaan ”tosi hyvän biisin”, Johnny Cashin tunnetuksi tekemän klassikon Ring of Firen. Parempaa lopetusbiisiä olisikin vaikea keksiä, ja sen saattelemana on hyvä liidellä ilta-aurinkoon odottamaan seuraavaa esiintyjää.

Tähtitelttaan on valtava tunku, kun lavalle astelee puvuntakissa vanha nuori herrasmies. Hän on Ismo Alanko, Suomi-popin varis, joka raakkuu runoteosten kaltaiset oivaltavat lyriikkansa vinkuvien kitaroiden sekaan juuri sopivan huolimattomalla artikulaatiolla. Ismon setti sisältää sekä vanhaa että uutta – ja vaikka etenkin uudemmissa lyriikoissa on kuultavissa iän tuomaa vakavuutta, Ismon kasvot loistavat kuin pienellä pojalla.

Esimerkiksi uuden levyn nimibiisi Maailmanlopun sushibaari tuo riipaisevien koskettimien saattelemana esiin Ismon äänen ja loistavan tulkintataidon: hän on todellinen tarinankertoja, mahtava esiintyjä, joka vangitsee yleisönsä häikäilemättä.
Maailmanlopun tunnelmista Ismo kuljettaa jengiä huipulle ja alas kuin vuoristoradassa. Alhaalla on synkeän hilpeitä biisejä, joissa on juuri oikeanlaista melankoliaa. Huipulla puolestaan vanhat klassikot, kuten Levottomat jalat, saavat hien virtaamaan, eikä menolle näy loppua. Bändin nopeat rallit yhdistettynä Ismon moottoriturpaan ovat aivan mielettömiä, ja kuten arvata saattaa, keikka huipentuu Extaasiin. Huh!

Aurinko laskee, pomppimisesta virrannut hiki kuivuu, ilma jäähtyy. Lämpöä viilenevään kesäiltaan tuo kaunis pitkä brunette Laura Närhi, jonka joku saattaa muistaa myös Kemopetrol-yhtyeen solistina. Laura ja hänen nykyinen bändinsä tanssittavat klubilaisia poppibiiseillä, joissa on ysäriin vivahtava sävy. Laura heiluttaa tamburiinia ja laulaa äänellä, joka on yhtä aikaa vahva ja herkkä. Se sopii täydellisesti tulkitsemaan hieman paatoksellisiakin kappaleita, joiden pääteemana ovat ihmissuhteet ja sydänsurut.

Slovareiden myötä yleisö muuttuu keinuvaksi mereksi. Monet keinuvat sylikkäin. Laura pelkää, että Mä annan sut pois -kappale olisi niin surullinen, että siitä tulisi yleisölle paha mieli. Pelko on aiheeton, sillä festariyleisön kanssa jaettu kollektiivinen suru jättää olon lähinnä onnelliseksi, varsinkin, kun sitä seuraa iloinen jorattava poppi ja yhteislaulutuokiot.

Ulkona on jo pimeää, ja lavan valoihin lepattelee yöperhosia. Lauran viimeinen kappale, alun perin Tehosekoittimen hitti, Hetken tie on kevyt hurmaa yleisön ja liikuttaa monet kyyneliin asti.

Keikan päätyttyä, illan viimeistä esiintyjää odotellessani, jututan Minna-Liisaa ja Aatua, jotka ovat olleet Sulolla 22-Pistepirkosta asti.

Millaiset fiilikset?
”Vähän väsy”, toteaa Aatu.
”Mut tosi kivaa on ollut ja hyviä keikkoja”, Minna-Liisa jatkaa.
Mikä on ollut tähän mennessä paras?
”Varmaan tämä [Laura Närhi]”, Minna-Liisa päättää. ”Yllättävän hyvä livenä.”
Minna-Liisa on aiemmin kuullut Laura Närheä lähinnä radiosta, Aatu on nähnyt Lauran kerran aiemmin livenä, Ilosaarirockissa kaksi vuotta sitten. Molemmat odottavat illan viimeistä esiintyjää, J. Karjalaista, innolla.
”Tykättiin uudesta levystä ja J. Karjalainen on kuitenkin sellainen, jota ei kovin usein näe keikalla”, Minna-Liisa perustelee.

Jos Ismo Alangossa on jotain varismaista, tuo lavalle kiljahtaen saapuva J. Karjalainen minulle mieleen vuohen. Hänen omaleimainen kantrahtava soundinsa on houkutellut Tähtiteltan ääriään myöten täyteen porukkaa, ja väkeä on kerääntynyt myös teltan ulkopuolelle. Tänä iltana nähdyistä kokoonpanoista Karjalaisen yhtye taitaa olla yksinkertaisin: se luottaa kitaran lumoon ja huuliharpun viehätykseen.

Viileä kesäyö, yksinkertainen, hyväntuulinen soundi ja Karjalaisen leppoisat ystävyyden ja rakkauden tuntoja henkivät tarinat luovat telttaan ainutlaatuisen tunnelman. Vähän kuin olisi leirinuotiolla. Tulenloimua tulee ilmassa heiluvista sytkäreistä ja yhteislaulu on taattua. Suurin osa biiseistä, uudetkin, ovat yleisölle niin tuttuja, ettei Karjalaisen itse edes tarvitsisi laulaa. Ihmisiä tosin on valtavasti enemmän kuin leirinuotion ympärille ikinä mahtuisi, ja Karjalaisen bändin Pelle Hermannilta näyttävän kitaristin Mikko Lankisen soolojen kaltaista taiturointia tuskin kovin monesti nuotion äärellä kuulee. Hitit, kuten encorena kuultu Sekaisin, pitävät yleisön hereillä ja jalat liikkeessä. Välillä saa huilatakin, kun väsynyt mutta onnellinen festarikansa keinahtelee lämpimien balladien, kuten Sydänlupauksen, tahtiin.

Kun J. Karjalainen viimein toisen encoren jälkeen toivottaa yleisölle hyvää yötä ja ihmiset alkavat hiljalleen valua teltalta kohti portteja, voihkaisee nainen edessäni ”Mitä? En mä haluu lähtee pois!”

Niinpä. Vastahan tämä alkoi. Onneksi rokki jatkuu koko viikonlopun ja lisää ikimuistoisia hetkiä on tiedossa!

Teksti: Sini Heinoja
Kuvat: Mika Lehtola, Terhi Hytönen, Veera Konsti ja Sampsa Geijer