Rokkikukko Michael Monroe

Päälavan edustalle porottaa oikea Saharan aurinko. Yleisö liikehtii odottavasti ennen keikan alkua.

Seuraava esiintyjä tuskin kaipaa kovin suuria esittelyitä. Vuodesta 2010 energistä rokkia tarjoillut yhtye on tullut tunnetuksi solistinsa ehtymättömästä energiavarannosta, jolle moni huippu-urheilijakin olisi kateellinen.

Eikä yhtye hidastele tälläkään kertaa, edes keikan alussa. Michael Monroe vetää alusta alkaen perinteiseen tapaansa sata lasissa. On hankalaa uskoa, että miehellä on ikää jo 52 vuotta.

Hieman ennen ensimmäisen kappaleen loppua Monroe juoksee tervehtimään fanejaan lavan eteen. Viimeiset säkeet menevät istualtaan lavan reunalla.

Seuraava kappale ’78 saa yleisön entistä villimmäksi Monroen yllyttäessä fanejaan entisestään lavan edessä. Kolmanteen kappaleeseen mennessä mies on ennättänyt jo kaivaa esiin saksofonin.

“Eiks oo kaunis päivä! Ihanaa et teit tuli näin monta. Kiitos!” Monroe spiikkaa yhdeksän minuutin jälkeen, johon on mahtunut jo neljä kappaletta.

Michael Monroen eduksi on sanottava, että hän osaa hyödyntää festarikeikkojen lavatekniikkaa. Mies laulaa toistuvasti niille kameroille, jotka välittävät kuvaa isoille screeneille. Seikka, jota varmasti moni kauempaa keikkaa seuraava osaa arvostaa.

“Kivaa olla taas täällä, on ilo olla Ilosaaressa!”

Ihan perinteisellä kokoonpanolla yhtye ei tällä kertaa ollut liikenteessä. Kitaristi Dregen uupui ja häntä korvaamassa oli englantilainen Rich Jones. Rumpali Karl Rosqvist oli saanut iloisia perheuutisia, joten hänetkin oli jouduttu korvaamaan. Hätiin oli löytynyt Von Herzen Brothers -yhtyeen Mikko Kaakkurinniemi. Keikan laatuun vaihdokset eivät vaikuttaneet.

“Ei oo kivaa ku te ootte niin kaukana. Haluisin olla lähempänä!” Monroe spiikkaa biisin välissä. Lisäherkkua faneille tarjottiin uudelta, elokuun 23. päivä julkaistavalta levyltä nimikkobiisi Horns and Halos -muodossa.

Tätä kaveria ei tunnu hidastavan mikään. Järjestäjillä on täysi työ pysyä hänen perässään tämän hyppiessä milloin lavalla, milloin kaiuttimilla ja milloin lähes fanien sylissä turva-aitojen päällä. Yleisö ottaa Michael Monroen vastaan avosylein ja yltyy villeihinkin tanssikuvioihin pölisevällä hiekkakentällä. En ihmettele. Musiikki herättää väsyneimmänkin ja laittaa väkisin tanssijalan vipattamaan. Se, jos mikä on aina merkki hyvästä rock’n'rollista.

“Ei turhan huonoa! Kuulostaa Ramonesilta, onko se tarkoituksella?!” Mies esittää kysymyksen bändilleen ennen viimeistä biisiä Dead, Jail or Rock’n'Roll.

“Kiitos Ilosaari! Olitte loistavia!”

Yhtye poistuu  ja täysi päälavan edusta jää vaatimaan lisää. Ja lisää he saavatkin kaikkiaan kolmen encoren muodossa, joiden aikana Monroe ennättää kiipeämään jo useamman metrin korkeuteen lavarakenteisiinkin ja saamaan yleisöstä stetsonin.

“Hi people! Kauhee ku nää on pölysiä. Pitäis imuroida!” mies vitsailee keikkuessaan yläilmoissa.

Räjähtävä keikka saa arvoisensa päätöksen Get On -kappaleen muodossa. Joku onnekas fani sai pitää Monroen kättä viimeisten säkeiden ajan. Sitä kättä tuskin pestään aivan heti.

Kuka tahansa normaali ihminen olisi varmasti lääkintähenkilöstöä vailla Michael Monroen vetämän tunnin setin jälkeen, mutta mies itse ei näytä edes viimemetreillä mitään merkkejä väsymyksestä. Viimeiset energiat puretaan heittelemällä mikkiä lavalla ja karjumalla villisti.

Sillä sitähän rock’n'roll on. Ja Michael Monroe jos kuka osaa sen.

Teksti: Lauri Hämäläinen
Kuva: Terhi Hytönen