Tuntemattoman bändin keikalla: Antero Lindgren

Olen vaikean tehtävän edessä. Sunnuntaina kello 15.00 Ilosaarirockin rekkalavalle nousee esiintyjä, joka tuntuu olevan hienoinen mysteeri kaikille. Eritoten minulle. Löysin esiintyjän selailemalla ohjelmalistaa miettien kenestä tahtoisin kirjoittaa. Nimi ja esittelyn yhteydessä oleva kuva kiinnittivät huomioni. Tahdoin tietää lisää.

Tahdoin tuntemattoman bändin keikalle.

Avaan Googlen ja kirjoitan hakusanakenttään Antero Lindgren. Nimi on minulle täysi tuntemattomuus – enkä luultavasti ole ainoa. Klikkaan kuvahakua ja saan eteeni kavalkadin miehestä, jonka ulkonäössä on jotain Kalevalaista ja Juicea. En oikein tiedä mitä odotan. Vonkuvia kitaroita,  Bluesia – sitä, missä koira kuolee ja vaimo jättää. Ja aina sataa.

Wikipedia ei juuri auta minua. Artikkeli on tynkä. Viisastun kuitenkin hieman. Lohjalaislähtöinen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi on julkaissut kaksi levyä, joista ensimmäisen 2012 ja tuoreimpansa tänä vuonna. Nykyään mies asuu näemmä Helsingissä.
En tiedä vieläkään, kuka Antero on.

Avaan Spotifyn. Anteron ensimmäinen, vuonna 2012 julkaistu Mother levy löytyy kokonaisuudessaan. En ole uskoa korviani laitettuani Mother levyn ensimmäisen – levyn nimeäkin kantavan kappaleen soimaan.

Tämä mieskö on suomalainen? Ja tuntemattomuus?

Äänessä on vahvuutta ja sävykkyyttä. Kappaleet menevät lyriikoineen johonkin syvälle selkärankaan. Huomaan pian painautuneeni syvemmälle nojatuolissani. Piti kirjoittaa samalla kun kuuntelen kappaleita lävitse, mutta huomaan vain tuijottaneeni seinään ja antaneen musiikin virrata korviini. Yleisilmeeltään levyllä on tietty haikea takavire. Mutta sekään ei ole perinteistä suomalaista ankeutta, vaan lähes – miten sen hienoten muotoilisi – pehmeää. Yritän mielessäni yhdistää Antero Lindgrenin musiikkia tunnetumpiin artisteihin. Ehkä Anterossa on hyppysellinen R.E.Miä. Jotkut puhuvat Bruce Springstreenistä.

Mitä tahansa miehen musiikissa onkaan, se on juurevaa ja tuntuu kumpuavan jostain hyvin omakohtaisesta. Ehkä juuri siksi biisit iskevätkin tajuntaan niin voimakkaasti – niissä ei ratsasteta mediaseksikkyydellä tai kiiltävät kliseet silmissä. Ne tuntuvat kaikuvan suoraan arkisesta elämästä.

Suuri päivä koittaa vihdoinkin aurinkoisella laulurinteellä. Saavun tyhjälle rekkalavalle yhtyeen tehdessä soundchekkiä. Antero on yhtä omalaatuisen näköinen kuin kuvissa, joita hänestä näin. Farkkutakki ja polvien yläpuolelle loppuvat mustat shortsit yhdistettynä miehen yleiseen ulkonäköön ja isoihin aurinkolaiseihin on jollain hellyyttävällä tavalla sympaattinen. Jo soundchekin aikana ennätän ihailla taas miehen uskomatonta ääntä.

Pienestä yleisöstä joka lavan edustalle on kerääntynyt kuuluu voimakas vislaus ja huuto:
”Panisin!”
Antero vastaa naurahtamalla ja nostamalla kätensä ilmaan riemukkaasti poistuessaan lavan taakse.

Kello lyö 15 ja Antero hurrataan lavalle. Ensimmäinen kappale saa jo yleisön mukaan ja kappaleen päätyttyä raikuneet aploodit saavat miehen silminnähden häkeltyneeksi.
”Hellou Joensuu! Onpa kivaa olla täällä!”
Seuraavan kappaleen aikana huomaan jo alkaneeni jammailemaan.
Antero Lindgren on kasannut uusimman Talking With The Dead -levynsä myötä taustalleen loistavan kokonaisuuden taitavia artisteja, jotka tukevat taidokkaalla soitollaan miehen lauluääntä. Bändin soittoa on ilo seurata. Mikäli Antero ehkä hieman jännittääkin live-esiintymistään, ei taustayhtyeen osalta samaa ongelmaa tunnu olevan. Miehet tuntuvat olevan yhtä kotonaan lavalla kuin treenikämpälläkin.

Biisien välissä Antero kiitti yleisöä paikalle saapumisesta ja hauskuutti pienimuotoisella freestyle rap-esityksellä rumpukompin tukemana:
“Mummoille pitäisi antaa enemmän aikaa ja rahaa!”
“Myönnetään, ei oo freestyle räppi mun juttu!”

Yleisö on toista mieltä.

Ennen hittibiisi Cigarette Stump alkua Antero toteaa:
”Ainiin, mä en saa soittaa tässä biisissä… Höpöhöpö, mä soitan silti!”
Katsellessani ympärilleni huomaan rekkalavan olevan lähes tupaten täynnä. Kaikilla tuntuu olevan hauskaa: vaikkei Anteron musiikki ehkä olekaan sieltä iloisimmasta päästä aiheiltaan, ihmiset tanssivat kappaleiden mukana.
”Oo… Upee! Kiitoksia!” Antero vastaa raikuviin suosionosoituksiin.
”Mä juon, jos ei haittaa.”
Mies ottaa siemauksen vesipullostaan ja alkaa köhiä.
”Valehtelin! Yritin hengittää!” Naurunsekainen köhinä jatkuu vielä tovin.
”Nyt tiedän miltä kuninkaasta tuntuu, kun tytär on jossain seksiskandaalissa.”
Miehen välispiikit ovat hauskoja ja rentouttavat tunnelmaa. Välillä unohdan olevani Ilosaarirokin kokoisessa massatapahtumassa. Mieli on jossain klubikeikalla, ympäristö unohtuu.

Louise saa selkäytimessä menemään kylmien väreiden muurahaisarmeijan.

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Sleep like a Child päättää tunnin kestäneen keikan. Päässä lyö vähän tyhjää, sillä pitäisi keksiä uusia ylistyssanoja siitä, miten yllättynyt olen miehen musiikista. Siitä on aikaa, kun edellisen kerran joku on onnistunut yllättämään näin täydellisesti puun takaa, housut nilkoissa. Lainaten miehen viimeisiä sanoja: ”Toivottavasti nähdään ensi vuonna!”

Toivon sitä todella.

Teksti: Lauri Hämäläinen
Kuva: Maria Sandell