Michael Monroen keikalla ei kukaan seiso paikallaan
Sulo-klubin yleisö pääsi osingoille Michael Monroen ehtymättömästä energiasta.
Vanha Hanoi Rocks -fani tietää, että Michael Monroen keikalta ei tule puuttumaan menoa eikä meininkiä. Aikaisemmin varsin lämpimästi paahtanut aurinko on laskenut jo hetki sitten ja lapasensa kotiin unohtaneen sormia palelee. Lavan edustalla tunnelma on tiivis ja keikan alkua odotellaan kärsimättömänä.
– Noni! Nyt lähtee! Jes! iloitsee joku takanani Monroen bändin astellessa lavalle.
Ensimmäisenä biisinä räjähtää ’78. Katsellessani ympärilleni yleisön seassa en onnistu näkemään kuin yhden täysin liikkumatta seisovan katsojan. Kaikilla muilla vähintäänkin päät nytkyvät ja varpaat tamppaavat maata musiikin tahtiin.
Illan ensimmäinen spagaatti nähdään kolmannen biisin aikana. Vilu on jo tipotiessään. Välispiikkeihin ei tuhlata aikaa, kappaleiden välissä ei kukaan ehdi rauhoittua: ei yleisö eivätkä muusikot. Tapansa mukaan Monroe pursuaa energiaa, eikä viidenkymmenenkolmen vuoden ikä todellakaan paina. Rokkari riehuu lavalla jatkuvasti kuin heikkopäinen, minkä takia tärkeään rooliin nousee Monroen taustajoukkojen mies, jonka ainoana tehtävänä keikan aikana lienee vahtia, ettei Miken mikrofonijohto mene solmuun. Allekirjoittaneen laskujen mukaan tämä supersankari syöksyy lavalle ainakin kolmetoista kertaa.
Michael Monroe pursuaa energiaa. Kuva: Terhi Hytönen
Ballad of the Lower East Side nostattaa fiilistä entisestään, ja se ainoa mieskin, jonka en aiemmin ympärilleni tähyillessäni nähnyt liikkuvan lainkaan, nostaa kätensä ilmaan ja laulaa mukana. Mikrofoniteline viuhtoo ilmassa, Monroe kiipeää lavarakenteisiin ja laulaa Nothin’s Alright –kappaleen toisen säkeistön yläilmoista. Kun hän kysyy, josko yleisö haluaa kuulla Hanoi Rocksia, vastaus on tietenkin myöntävä. Malibu Beach lähtee soimaan ja saksofoni saa revitellä taas. Up Around the Bend raikaa yhteislauluna kuten myös viimeiseksi kappaleeksi jäävä Dead, Jail or Rock’n’Roll.
– Oli se kyllä ihan huippu, tokaisee joku yleisöstä musiikin vaiettua.
Olen samaa mieltä.
Teksti: Johanna Mikkola
Kuvat: Terhi Hytönen
