Pääkalloja, rakkautta, progea ja jouhikko Rekkalavalla
Ainutlaatuinen Pekko Käppi rouheaäänisine jouhikoineen hypnotisoi yleisönsä jopa shamanistisia piirteitä omaavalla musiikillaan.
Jouhikko on lyyrasoitin, jonka historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Aikanaan sillä säestettiin jopa päiväkausia kestäviä tansseja nykyisen Karjalan ja Itä-Suomen alueella. Soitin on rakenteeltaan varsin yksinkertainen: se koostuu kahdesta tai neljästä kielestä, kaikukopasta, käsiaukosta sekä viritystapeista. Sitä soitetaan jousella soittajan polvien päällä.
Pekko Käppi ja jouhikkonsa. Kuva: Pauli Järviluoto
Rekkalavalla istuu parrakas, vaaleansiniseen ja leikeltyyn Grateful Deadin paitaan pukeutunut paljasjalkainen mies. Hänellä on pilottilasit, tatuointeja ja kukkakuviolliset shortsit. Sylissään hän pitää jouhikkoa. Hän on Lontoon olympialaisissakin esiintynyt Pekko Käppi.
Alkutahdit houkuttelevat yleisöä lähemmäs. Ensimmäinen kappale kertoo rakkaudesta, vaikka kuulostaakin synkähköltä. Pääkalloja ei ole pelkästään rekvisiittana lavalla, vaan myös Käpin jouhikon kaikukoppa on pääkallon muotoinen. Sen silmissä palavat punaiset LED-valot.
Vaikka Käppi istuu, hän ei pysy hetkeäkään paikallaan. Persoonallista artistia, joka antautuu musiikilleen noin kokonaisvaltaisesti, on kiehtova katsella. Hän tanssii kuin vain ihminen istuen voi, välillä ojentaen jouhikkoaan kohti taivaankantta. K:H:H:L:n (Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut) muodostavat Tommi Laine ja Nuutti Vapaavuori pysyvät ilmeettöminä Käpin sivuilla.
Mun Vereni kertoo naisista, jotka jostakin tuntemattomaksi jäävästä syystä pyyhkivät lehmiä kuukautisverellään.
– Siitä piti tulla tänä kesänä vuoden kesäkumibiisi, mutta jostain syystä ei tullut.
Tamppaavaan, hypnoottisen yksinkertaiseen rytmiin on helppo hukkua.
Jouhikon ääntä voisi kuvailla adjektiivein karhea, rouhea, riipivä ja valittava. Se sointuu yhteen Käpin äänen kanssa, jonka sävy kutittelee selkärankaa valloilleen päästessään. Kaiku tehostaa paikoin shamanistisen laulun hiuksianostattavaa tunnelmaa.
Käppi esittelee lähes kaikki kappaleensa tositarinoina, jotka ovat tapahtuneet täällä – tai jotka vielä tapahtuvat täällä. Ruumiin tomua -teoksen piika Karin syötti sulhaselleen ruumiin tomua aamupuurossa ja tämä kohtasi kivuliaan kuoleman kahden päivän kuluttua. Rakastatko minua kertoo kohtuuttomasta valehtelusta, kohtuuttomasta rakkaudesta ja kohtuuttomasta hyvyydestä, kun taas Veri verestä -kappaleen teemana on kosto.
Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen on loistava valinta viimeiseksi biisiksi. Se kasvaa edetessään ja paisuu lopulta progressiiviseksi revittelyksi. Pekko Käppi on kiehtovalla, mukaansatempaavalla, rouhealla ja jopa taianomaisella esityksellään jälleen kerran todistanut, että jouhikko on kaikkea muuta kuin unholaan vaipunut jäänne menneisyydestä.
Pekko Käpin ja K:H:H:L:n yleisöä. Kuva: Pauli Järviluoto
Teksti: Johanna Mikkola
Kuvat: Pauli Järviluoto
