Sonic Youthin Thurston Moore päälavalla vuonna 2003.
Vuonna 2003 Ilosaarirockin kolmoslavan lavamanagerina toiminut muusikko Ville Härkönen oli odottanut vuosia, että pääsee näkemään suosikkiyhtyeensä Sonic Youthin ihan kotikulmilla. Valitettavasti vaan kaikki ei festivaaliviikonloppuna mene aina odotusten mukaan.
Sonic Youth on yksi kaikkien aikojen parhaita ja tärkeimpiä bändejä. Vuonna 2003 meinasikin meikäläisellä läikkyä riemu yli, kun yhtye varmistui esiintymään Laulurinteelle. Sonic Youth, miettikää! Olin kuitenkin lupautunut jatkamaan pestiäni kolmoslavan lavamanagerina, joten minun täytyi jo hyvissä ajoin alkaa järjestelemään asioitani sopiviksi.
Suuren päivän koettaessa näytti siltä kuin pitikin. Tehtävädelegointini oli tuottanut tulosta, ja kaikki näytti olevan mallillaan niin suunnitelmien kuin toteutuksenkin osalta. Kolmoslavalla bändit soittivat ja sitten vaihtuivat, tunnelma oli se just hyvä ilosaarirockmainen, Sonic Youth keikka lähestyi ihanan vääjäämättä. Tarkoituksenani oli vastaanottaa seuraava esiintyjä eli Underground Rock Orchestra paikalle, katsoa että asiat etenevät sujuvasti ja lähteä sitten nauttimaan Ameriikan rokkitaiteesta oikein mittavalla kauhalla. Mutta eikö juuri tuolloin, ensimmäisen ja viimeisen kerran monivuotisen lavamanageeraukseni aikana, tekniikka taklannut avojäällä kädet ylhäällä. Jotain hajosi, jokin ei muuten vain toiminut, jotain taisi ennakkotiedoista poiketen puuttuakin. Armoton puhelinralli käyntiin, verenpaine nousuun, hermot sinkeälle ja ongelmat oikenemaan, eihän siinä muukaan auttanut. Näin Sonic Youthin hahmoina kaukaisuudessa vilaukselta, kun juoksin hiekkatietä päälavan taakse hakemaan jotain tarvittavaa yksityiskohtaa ja samalla kuulin pätkän Empty Pagen riffittelyä. Siinä se. Tunteet olivat raskaita ja painokelvottomia. Onneksi oli niin kiire, että ne oli pakko pitää aisoissa. Enkä myöskään halunnut itkeä M.A. Nummisen edessä, vaikka kaikki hehkutuksentäyteinen odotus kääntyi katkeruudeksi.
Asioilla on aina vähintään kaksi puolta ja niinpä vain tähänkin synkeään palaseen menneestä liittyy valoisampikin tilannekuva samoilta tuokioilta. Ongelmat saatiin porukalla jotakuinkin järjestykseen ja tilanne tasaantui tahdissa pulssin kanssa. Samalla Antero Jakoila muisteli leppoisasti Baddingin Paratiisin kitaraäänityksiä Sonic Youthin särösävelten soidessa niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Silloin risukasalla oli hopeareunus ja tekijä kiitti työtänsä.
– Ville Härkönen
Kirjoittaja on joensuulainen muusikko ja monivuotinen Ilosaarirockin sekatyömies
