Lauantai-ilta on viileä, jopa kylmä, ja julmettu massa ihmisiä on pakkautunut päälavan eteen klo 22:45.
Sen, joka ei tiennyt mikä on Ilosaarirockin odotetuin bändi, sietäisi hävetä. Ja urakalla.
Tunnelma tiivistyy, ilmassa on jännitystä ja sitten se tapahtuu. Sielun Veljet palaa lavalle. Ja aloittaa kansan hämmentämisen.
Keikka alkaa enemmän performanssia kuin musiikkia muistuttavalla vedolla biisistä Lapset. Kolme neljästä miehestä rivissä kuin huutamassa kilpaa. Ismo Alanko ainakin on vanhentunut arvokkaasti, yhtä älytön jätkä kuin ennenkin. Kenties elämänsä kunnossa.
Uskomattomalla energialla keikka pusketaan myös musiikillisesti käyntiin. Toisena kappaleena kuultava Nukkuva hirviö on uusi tuttavuus, ehkä hieman erilaista kuin Siekkareiden vanhempi tuotanto, mutta ainakin itse bändi tuntuu nauttivan biisin vetämisestä. Suomirockin hirviö on todellakin herännyt unestaan, aivan kuten toiset toimittajat ovat asiasta muualla todenneet.
Näyttää siltä kuin todellakin koko Ilosaarirockin festarikansa olisi seuraamassa juuri tätä spektaakkelia joka päälavalla raikaa. Tekee mieli kysyä jokaiselta katsojalta erikseen: “mikä on sinun suhteesi Sielun Veljiin?”
Varsinkin hiukan vanhemmat festarikävijät näyttävät olevan innoissaan keikasta, tuntuu luultavasti melko älyttömältä kuulla liveveto kaikkien näiden vuosien jälkeen. En tiedä onko muun yleisön mieletön meininki Siekkareiden hypnoottisen musiikin vai pääesiintyjän yleisen fiilistelyn aiheuttamaa. Festarikansa on kuin vajonnut joukkotranssiin eikä tiedä miten lähes kahden tunnin keikalla pitäisi käyttäytyä. Kun Säkenöivä voima soi, yleisö kuitenkin repeää ja laulaa mukana antaumuksella. Ohitseni kirmaa Herra Ylppö, kenties pakoon juuri tätä sielunhysteriaa jota Veljet tykittävät täysillä.
Ilta kylmenee entisestään, mutta transsiyleisöä eikä bändiä se näytä pahemmin haittaavan. Sielun Veljet iskee biisiä biisin perään, ilman turhia löpinöitä. Tämä ei ole keskusteluohjelma, tämä on rokkia. Kansa tanssii ilman vaatteita tai niiden kanssa, outoja ajatuksia risteilee päässä, keikan ei soisi loppuvan millään eikä ikinä. Tunnelma on mystinen ja täynnä outoa energiaa. Ja sitten se loppuu.
Yhtye poistuu lavalta ja jättää taakseen mylvivän ihmismassan. Lisää! Ja äkäseen! Minuuttien vaivaannuttava hiljaisuus lavalla. Kuulijoiden kädet jaksavat kuitenkin hakata yhteen, sillä osa suurimmista hiteistä on vielä kuulematta. Ja sitten ne palaavat. Taas. Tähän kohtaan voi lukija kuvitella äänen joka lähtee siitä kun iso osa Ilosaarirockin 21000:sta festarikävijästä huutaa yhtä aikaa ja järjettömän kovaa. Ilosta.
Encoressaan Siekkarit on (jos mahdollista) enemmän liekeissä kuin yleisö: Kevät ja morfiinia huutavat potilaat, laulu Rakkaudesta, Kanoottilaulu jonka osaa vähintään joka toinen tässä maassa ja sitten se (ainakin toimittajan mielestä) kaikkein päräyttävin eli Peltirumpu. Rumpufiilistelyiden kohdalta on vaikeaa kertoa mitään tarkkailijan roolista nähtynä, sillä kreisibailaus vei ja huomiokyky keskittyi tanssimiseen, mukana laulamiseen ja siihen järjettömään fiilikseen minkä vain tämä kappale voi pienessä ihmisessä aiheuttaa.
“Aika romanttista, tuossa on ensin valoja, sit tulee ilotulitus ja sit on tuo täysikuu” sanoo joku jollekin toiselle vieressäni. Voisin jatkaa romanttisuuden listaa vielä Siekkareiden olemassaololla ja rakkauden kesällä 2011.
Ilosaarirockin ilotulitus ja Suomen kovimman rockbändin kaikkein viimeisimpänä biisinä tulittama Tuomari Nurmion Huda Huda ovat täydellinen kombinaatio. Ilosaarirock saa olla ylpeä ollessaan osallinen Sielun Veljien paluuseen, sillä tämä keikka oli varmasti ainoa oikea juhlavuoden ensimmäisen festaripäivän lopettajaksi.
Teksti: Veera Konsti
Kuva: Aino Pohjavirta
Kun tuossa nyt kerran kysyttiin että “Mikä on sinun suhteesi Sielun Veljiin” niin kerrotaan sitten. Hurahdin bändiin 15-vuotiaana, joskus keväällä 1985. L’amourha yllättäen ei ollut eka levy jonka hankin, vaan hankin levyt ihan kronologisessa järjestyksessä ja kuuntelin myös. Eka keikka oli Lepakossa syyskuussa 1985 ja olikin sellainen että oksat pois. Siltä tieltä ei ollut sitten paluuta. Muistan keikasta parhaiten Vinskin valot ja sen, että biiseistä ei meinannut loppua tulla ei sitten millään, taisi encoreosuus olla pidempi kuin varsinainen setti, muistaakseni viimeinen biisi oli On mulla unelma ja se kuunneltiin jo pihalla, hyvin kuului sinnekin. Turpiinkin meinasi osalle porukasta tulla kun joku apuripunkki oli suivaantunut lennettyään ulos, väitti että oli ihan pakko äityä väkivaltaiseksi kun “se jätkä kävin mun tekstiileihin”, alkoi sitten meidän kanssa haastamaan riitaa. Tästä huolimatta keikka oli aivan mahtava ja sen jälkeen tuli käytyä monellakin keikalla, aluksi ikärajattomilla (ja pari kertaa muutenkin) kun ei tuota ikää ollut, sitten ravintoloissa. Mieleenpainuvia keikkoja mm. Vanhalla itsenäisyyspäiväkeikka, missä Veljet soittivat nyrkkeilykehässä, Kaivarin keikka hirveässä kaatosateessa, Urbaanifestari Kaivopihalla… Sitten jossain vaiheessa tuli pidempi tauko ja sitten bändi otti ja lopetti! Hirveä pettymys, mutta toisaalta tajusin ettei mikään ikuisesti kestä. Yli 20 vuotta myöhemmin sitten kuulin että ovat Ilosaareen tulossa ja ei kun liput heti varaukseen. Ja oli aivan mahtava keikka, vaikka joutuikin alussa etsimään uudelleen oman suhteensa bändiin ja musiikkiin. Mutta eihän Siekkarit olisi Siekkarit jos se aukeaisi tosta vaan! Äijille oli ikää tullut, mutta niinpä on itsellekin. Musiikki oli kypsempää ja oma suhtautuminen myös, Ormalla oli hirveä rock-meininki, ehkä eniten pysynyt samana (tai no, Affe myös, aina mr. Cool) mutta Ismolla näkyi selvästi soolouran hillitympi tyyli ja Jouko oli kuin olisi ujostellut suurta yleisöä ja sitä että “pitää tässä nyt vanhalla iällä ketkutella”
Ehkä niin olikin, ja kun tajusi että tämä ei ole Sielun Veljet 1985 vaan Sielun Veljet 2011 niin johan alkoi kulkemaan ja pian ei enää voinut olla aloillaan. Helvetin hienoa ja sanon nyt täälläkin: tehkää nyt ihmeessä tästä keikasta live-levy ja DVD & Blu-ray. Eikä YHTÄÄN biisiä pois, tämä toimi just näin ja kaikkien biisien osalta.