Johan oli nimpparit!

No siis huh huh!

Kun verkkotoimituksen edustaja suuntaa keikalle rekkalavan suuntaan (jälleen kerran) hieman myöhässä on yllätys melkoinen. Yleensä pienemmille bändeille ja niiden vetämille yleisömäärille varattu rekkalava ei näytä itseltään. Bändiä on saapunut katsomaan sellainen massa ihmisiä, että näkyvyys lavalle on lähes olematon. Mutta kyllä ne siellä ovat, paljon kohuttu ja puhuttu Pertti Kurikan Nimipäivät.

Yleisössä majailee niin vanhan koulukunnan punkkareita, nahka- ja niittiliivejä, normaalin oloisia aikuisia ihmisiä, hyvin humaltuneita ihmisiä, rutosti nuoria. Tiivistettynä luultavasti festarikävijää laidasta laitaan. Miksi kaikki ovat täällä? Vieressäni käydään mielenkiintoinen monologi: “kaikki tajuu tän, kukaan ei pidä pelleinä”, “peruspunkkia, taidot soittamiseen yleensä vajavaiset” ja “ihmiset tulee katsomaan suvaitsevaisuudesta”. Saattaahan se olla niinkin, PKN kun ei ole bändi ihan tavallisimmasta päästä. Rosoinen soundi ja laulajan täydellinen punk-ääni. Ja neljä lahjakasta kehitysvammaista. Mutta pelkästä suvaitsevaisuudesta ei täällä olla, tämä alkukantainen meno uppoaa! Monikaan ei nykypäivinä enää tuota tämänkaltaista raakaa perinnemusiikkia joka tylyttää niin yhteiskuntaa, kirkkoa kuin poliitikkojakin.

Hilpeät välispiikit hoitaa laulaja Kari Aalto ja itse kitaristi Pertti Kurikka tylyttää kansalle omia mielipiteitään. Biisit ovat yksinkertaisia ja äärimmäisen totta. Sanoitukset kommentoivat päättäjiä (“jotka aina pettää ihmisiä!”), kirkkoa (“jossa saadaan kahvia ja käydään paskalla!”) ja maailman omistajia (“jotka ei osaa muuta ku olla paskoja!”) ja yleisö taputtaa ja intoilee.

Viimeisessä biisissä vihataan maailmaa ja eduskuntaa, ja koko keikan kruunaa Kurikan kitarasoolo (jota vierustoverini monologisti väitti mahdottomaksi punkkareille). Koko myllerrys on ohi reilussa puolessa tunnissa, mutta se puolikas oli täyttä rautaa!

Teksti: Veera Konsti