Ellips. Kuva: Janne Lohilahti
Elli Haloona tutuksi tullut Elisa Tiilikainen on Ylen haastattelussa kertonut, että Ellips on ”herkkä ja vilpitön”. Ellipsin debyyttialbumi ”Yhden naisen hautajaiset” on tehty ”miettimättä suosiota” ja niin, että sen ”pitää tuntua jossain”.
Ja sehän tuntuu. 70-luvun musiikillisia elementtejä lainaileva rockin ja progen sekoitus avaa ovea Tiilikaisen itsensä mainitsemaan ”henkiseen hippimaailmaan”. Kappaleissa on Kingston Wallin ja Pink Floydin tyyliä yhdistettynä synkkiin kertomuksiin ja vaiettuihin ihmiskohtaloihin. Kappaleet ovat anteeksipyytelemättömiä mutta silti tärkeitä, samaistuttavia ja rohkeita.
Jo keikan aluksi huomaa, että Tiilikainen on lavalla avaamassa mielenmaisemaansa muiden nähtäväksi ja pitämässä hauskaa. Hän ei juuri ota kontaktia yleisöön kolmen ensimmäisen kappaleen aikana, vaan antaa musiikin puhua puolestaan.
Kappaleiden maailma on musta – ne kertovat mielenterveysongelmista ja muista vaikeista ihmiskohtaloista. Kun ensimmäinen välispiikki vihdoin koittaa, Tiilikainen pyytää yleisöä pitämään huolta siitä, etteivät he ”joudu erilaisiin tilanteisiin”. Lauseen tulkinnanvaraisuus jättää tilaa seuraavan kappaleen sanomalle, ja siihen Tiilikainen luultavasti pyrkii: jokainen yleisössä voi nyt tarkastella kappaletta omasta näkökulmastaan.
– Mikä on olotila? Tiilikainen kysyy yleisöltä keikan puolivälin paikkeilla.
– Ihanaa, kun olette tässä, hän jatkaa ja pyytää yleisöä antamaan aikaa Ellipsin ensimmäiselle albumille.
Ellips. Kuva: Janne Lohilahti
Yhden naisen hautajaisista koko yleisön yhteiseksi kokemukseksi
Tiilikainen kertoo, että levyn kappaleet on kirjoitettu ”semi synkissä tiloissa”. Hänen mukaansa osa siitä on onneksi takanapäin, mutta yhä muualla maailmassa on menossa paljon pahaa. Kappaleiden rajut ihmiskohtalot ja tunteet yhdistettynä Tiilikaisen välispiikkeihin luovat kuvan siitä, että välillä on täysin okei olla rikki, ja että kaikki meistä käyvät läpi vaikeita aikoja. Ellips laulaa vakavista mielenterveysongelmista ja riippuvuuksista, mutta rivien välistä korostuu silti taistelutahto ja sanoma siitä, että koskaan ei pidä luovuttaa.
Tiilikainen soittaa nokkahuilua kokonaan valkoisissa vaatteissa ja laulaa itsemurhasta. Hän eläytyy jokaisessa kappaleessa esitettyyn ihmiskohtaloon niin hyvin, että se tempaisee myös katsojan mukaan tarinaan ja toiseen maailmaan. Sanoituksissa esitetty tuska on nyt yhteinen, kaikille jaettu, ja ne koettuaan jokainen on valmis tarttumaan niihin pieniin toivon hetkiin, joita musiikki tarjoaa väliin. Kauniit saksofoni- ja huilusoolot antavat hengähdystaukoja raskaiden sanoitusten keskelle.
”Välillä on pakko päästä pakoon tätä kaikkea”
Jos keikka alkoikin niin, ettei yleisöä paljon huomioitu, on keikan loppuosa omistettu kokonaan yhteiselle hetkelle pimenevässä illassa. Ellips kuljettaa yleisön hitaasti läpi rankkojen kertomusten kohti toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä. Maailma on rikki -kappaleessa bändin jäsenet ottavat omia musiikillisia vapauksiaan pitkissä sooloissa, ja lopuksi Tiilikainen laulattaa pitkään yleisöä ottaen kaikki osaksi meneillään olevaa kappaletta.
Ellips lähtee lavalta tuulettaen ja tanssien. Keikasta jää lopulta hyvä fiilis. Maailma on rikki mutta kaunis. Joku yleisössä huutaa ilmaan kirosanoja ja jatkaa:
– Mikä keikka! Uskomaton! Uskomaton!
Ja sitä se todella oli.
Teksti: Anne Tuovinen
Kuvat: Janne Lohilahti
