Tuskin yksikään bändi toivoo, että maailmaan pullahtaa suuren budjetin elokuva, jolla on bändin nimi. Vaikka elokuva olisikin hyvästä aiheesta, kyllähän sellaisesta jonkin sortin kriisiä ja ainakin tuskastuttavia kysymyksiä luulisi sikiävän. Vaikka kuinka olisi soitellut sillä samalla nimellä jo muutaman vuoden ennen leffaa.
I walk the line on kuitenkin alun perin valinnut nimensä rehellisesti, sillä they todellakin walk that line. Nimi on lunastettu ja lunastetaan joka kerta uudelleen. Se on selvää jälleen kerran Ilosaarirockin Sue-lavalla, jossa nuoret kuulijat ovat vallanneet lavan reunan uskollisesti jo kauan ennen keikan alkua. Tytöt päivystävät keskellä, pojat molemmilla sivuilla. Aikuisemmat eivät eturiviä kaipaa, bändi riittää takariveille asti.
Kun nuo hyvät miehet ynnä hyvä nainen kokomustissaan valtaavat lavan, fiilis on rauhallinen, hyvällä tavalla. I walk the linella on luottobändin maine. Heihin voi luottaa. Ei kikkailua, ei yleisönkosiskelua, mutta ei myöskään diivailevaa etäisyyttä. Rehellisesti ja hyvin sydämin bändi tekee sen, minkä osaa, soittaa rehellistä musiikkiaan.
Viimeistään Backfiren aikana yleisö alkaa taputtaa spontaanisti mukana. Pienen biisien välisen mietintätauon aikana yleisö puhkeaa välitaputuksiin myös. Tunnelma on konstailematon, puolin ja toisin. Juuri ennen Surrenderia yleisö saa myös “hyvästellä” kosketinsoittaja Anna Pirkolan, jonka kovin siunattu tila selittää, miksei häntä vähään aikaan lavoilla nähdä. Jos punkbändin keikka voi olla hyvän mielen keikka, niin tämä oli.
-Verkkotoimitus
