Kas kummaa, joko vuosi taas kului? Paljon hyvää ja kunnon rutinaa lupaavan esiintyjäkaartin turvin on vuorossa jälleen Töminä.

Ensimmäisen artistin rooli oli tällä kertaa langennut joensuulaiselle Distralille. Aloittajan pestihän on perinteisesti Töminässä tarkoittanut puolityhjälle salille soittamista, yleisön notkuessa pihalla tai teltta-alueen seikkailuissa. Distralin nuoria poikia yleisökato ei kuitenkaan haitannut: oli mukava todistaa, kuinka keikan voi soittaa asenteella läpi, riippumatta onko yleisöä 30 vai 300.

Lavalla näkynyt Rancidin paita sekä Exploitedin kangasmerkki tekivät selväksi kotona tehokuuntelussa olleet yhtyeet. Pohjimmiltaanhan kyse on peruspunkerosta, jossa lähinnä soiton tiukkuudella kompensoidaan enimpää mielikuvituksen puutetta. Ottaen huomioon jäsenten nuoren iän, Distralista voi vielä vuosien saatossa hioutua tiukka ja mukaansatempaava bändi.

Jaa että iskelmää? Ei kun Diskelmää! Ohjelmalehtinen lupaili d-beattia, sitä sellaista innokkaan mutta teknisesti lahjattoman rumpalin dubbadubbada-rumpukomppia. Ja sitähän piisasi, tosin huomattavasti mielenkiintoisemmassa muodossa kuin ne kaikki noin miljoona muuta Dischargesta innostunutta bändiä. Täyttä teurastustahan tämä on ja punkkia parhaimmillaan - ei turhaa hevarointia, ei tylsää löysää rokkia. Kaksi biisiä setistä vedettiin vierailevien vokalistien kera, joista etenkin Sotatilassa vaikuttavan Jukkelin mielipuolinen performanssi jäi mieleen. Asiaa, dis-dis-dis-distroy!

Another Sinking Ship oli minulle uusi tuttavuus Tampereelta. Yhtyeen esiintyminen on ammattitaitoista, biisit hyvällä maulla rakennettuja… mutta silti jotain puuttuu. Lähes väistämättäni mieleeni tulevat Combat Rock Industryn bändit, joilla kaikilla on omat meriittinsä (ja myös aktiiviset kannattajakuntansa), mutta itse en ole onnistunyt löytämään kitaravallien ja kirkkaasti soivien melodioiden seasta sielua. Tämä ei tarkoita että ASS:n performanssissa olisi ollut mitään vikaa, puitteet toimivat kuin tauti - en vain itse kuulune kohdeyleisöön.

Delta Force 2 on aivan omaa luokkaansa. Stormtroopers of Deathin viitoittamaa punkin ja thrashin sekasotkulta haisevaa hupailulinjaa myötäilevä yhtye sai jopa selväpäisen keikkapoliisin nauramaan ääneen. Kaljupäisen laulajan kehoittaessa yleisöä mossaamaan, ajaudun pohtimaan heiluttamisen syvintä olemusta. Ehkei kyse olekaan hiusten heiluttamisesta, vain liike on tärkeää. Tämä pätee myös itse bändiin, lavalla tapahtuu jatkuvasti ja esityksen loputtua jään hämmentyneenä miettimään mitähän oikein tapahtui. Piristävä tuttavuus.

Rejected jyräili varmalla otteella temmaten yleisön mukaansa paremmin kuin mikään edellisistä artisteista. Kiitettävät kymmenen musiikin parissa vietettyä vuotta näkyvät tiukassa soitannossa ja varmassa lavaesiintymisessä. Armotonta menoa.

Kolmekymppisiään tänä vuonna juhliva Kohu-63 todisti ettei vihaisen vanhan miehen kanssa ole leikkimistä. Vokalisti Lätän hektinen lavaesiintyminen, vihainen narinalaulu ja suomipunkin parhaimmistoon kuuluvat lyriikat tekevät yhtyeestä todellisen huippunimen. Treenikämpällä vietetty aika ei ole mennyt hukkaan, bändin soitanto oli tiukkaa kuin mikä. Settilistaan sisältyi niin uudempia kappaleita tuoreimmalta pitkäsoitolta, kuin vanhoja klassikoitakin vuosien takaa, joista erityismaininnan ansaitsevat Tampereen entiselle kaupunginjohtajalle ja kunnalisvaltuutetulle omistettu “Paavola“, sekä festivaalin poliiseille omistettu “Ihmisii?” (jonka sensuroimattoman nimen voi jokainen itse etsiä Googlella.) Yleisölle tarjoiltiin vielä yksi encore ja show oli ohi. Täyttä rautaa.

Lahtelainen St. Hood, hupparihardcoren betonijyrä, lanasi Töminän maan tasalle. Yhtyeen vahvan metallisävyinen hardcore tekee vaikutuksen jopa allekirjoittaneen kaltaiseen punk-puristiin. Kyseessä eivät ole enää nuoret jannut ensimmäisen bändinsä kanssa, kokemus paistaa niin tekniikasta, lavaenergiasta, kuin itse biiseistäkin. Suuren maailman meininkiä, huimaa. Kelpaa, kiitos.

Heartburns tuskin esittelyjä kaipaa. Rupinen autotallipunkki yhdistettynä Helsingin Sanomien punk-idoli Teemun lavakarismaan saa kintun vipattamaan. Yleisölle haistatteluun keskittyneiden välispiikkien ohella viihdettä tarjottiin myös Judas Priestin koveroinnin merkeissä. Ja jos hevikoverointi ei vielä ollut tarpeeksi älytön idea, viimeistään Popedalta lainattu “Sukset” vei koko touhun asianmukaisen absurdeihin mittasuhteisiin. Hulvatonta.

Terveet Kädet on melko vaikea yhtye. Alkuaikojen hysteerisen nopeilla hardcore-täräytyksillään maailmanmaineeseen noussut yhtye degeneroitui 80-luvun puolivälin jälkeen tylsäksi metalliksi, kuten valitettavan moni muukin punk-yhtye noina synkkinä vuosina. Sic transit gloria mundi. Nykyisessä kokoonpanossa rummuttelee taas ensimmäisiltä seiskoilta tuttu Peedro, eikä kitaristin vaihtaminen vähemmän hevijätkään ole ollenkaan huono suunta. Kymmenkunta vuotta sitten TK:n show Töminässä oli lähinnä itkettävän kamalaa kuunnteltavaa, nyt homma on taas hallussa. Setti koostui vanhoista kappaleista, joissa mennään eikä meinata. Eräässä suuremman luokan bändissä soittavan “Yrjänän” aikoinaan TK:n riveissä tekemä kappale speakattiin poppinumerona. Kiitos torniolaiset, nykyään teitä taas jaksaa kuunnella.

Töminän viimeiseksi artistiksi kiinnitetty Anal Thunder aloitti hartaissa merkeissä. Taustalla soivan kuoromessuamisen päälle julisti saarnastuoliin ilmestynyt valkoiseen kaapuun pukeutunut pastorismies. Saarnan sisältö tosin taisi hieman poiketa yleensä kuulluista. Etukäteen odotin jännityksellä minkälainen kaaos voi syntyä laittamalla päihdeyhtye viimeiseksi, mutta näemmä korkit olivat pysyneet kiinni ainakin siinä määrin, ettei koko show mennyt haahuiluksi. Pastorin lisäksi yhtyettä oli muutamassa kappaleessa tukemassa viulisti. Aivan keikan loppupuolella päästiin taas nakuilun puolelle, kuten jo muutama vuosi sitten rekkalavallakin. Syy tähän on kuuleman mukaan edelleen sama: jos keikka menee vituiks, kannattaa ottaa vaatteet pois. Tällä kertaa tätä näkemystä jalostettiin jatkopohdinnalla yhtyeen keikkojen yleisestä tasosta, jos jokaisella päädytään strippaukseen. Keikka loppui kuten oli alkanutkin, hartaisiin tunnelmiin ja pastorin aameniin. Anal Thunder on erinomainen yhtye, jos ette ole samaa mieltä - olette väärässä.

Suomen onnettoman lyhyen kesän tiiviissä festivaalitarjonnassa Töminä on melko ainutlaatuinen tapahtuma. Joka vuosi se nitoo yhteen sekä Ilosaarirockin hyväntuulisuuden, että punkin kapinan. Ensi vuonna taas!

Teksti: Juha Ekholm
Kuvat: Lauri Tujula, Jukka-Pekka Flander

Tämä artikkeli on julkaistu lauantaina 12. heinäkuuta 2008 kello 14.48 ja sen aiheena on Musiikki.