51 koodia sai kunnian avata vuoden 2008 Ilosaarirockin. Yhtye on viime vuosien aikana onnistunut kiipeämään suomalaisen metallin eturintamaan, mikä kävi selväksi keikan aikana. Vaikka teltta oli vielä setin alkupäässä puolillaan, olivat eturivin paikat varattu jo hyvissä ajoin. Eikä kulunut kauaa, kun telttaan virtasi lisää uteliaita silmäpareja seuraamaan Joensuun omien poikien edesottamuksia. Kukaan tuskin pettyi näkemäänsä: yhtye oli iskussa ja tarjosi tiukkaa riffitulta rokki-nälkäiselle yleisölle.

Suomalaiset ovat tunnetusti varautuneita, mutta rokki karistaa ihmisten harteilta turhan jännityksen ja estot. Bändin ei juuri tarvinnut yleisöään lämmitellä, sillä jo keikan alkutahdeista lähtien kädet pysyivät ilmassa ja rytmikkään taputukset innostivat yhtyettä esittämään parastaan. Jos bändin alkuperä jäi vielä epäselväksi, selvensi encoreksi säästetty, Leevi and the Leavingsin tunnetuksi tekemä Pohjois-Karjala asiaa.

Klaus Thunder & Ukkosmaine nauttii kulttisuosiota, eikä sitä tarvitse ihmetellä. Tasaisen tappava ja tiukasti nakuttava konebiitti yhdistettynä riehakkaaseen lavaesiintymiseen on pomminvarma yhdistelmä. Muutamilta saattoi suu loksahtaa auki, mutta eturivi tiesi mitä odottaa. Yhtä aikaa tyylikkäältä ja koomiselta näyttänyt parivaljakko pisti kansan polvilleen itsevarmalla ja riehakkaalla esiintymisellään. Jos laulaja näyttikin erehdyttävästi Scorpionsin pääjehulta, ei perjantai-illassa kuultu mitään vesitettyjä mahtiballadeja. Nämä pojat ovat aivan toista maata! Ja mistäpä muualta tällaisia maailmaan putkahtelee kuin Joensuusta.

Konkareita ja takuuvarmaa tykitystä

Edelliseen esiintyjään verrattuna 22-Pistepirkko vaikutti huomattavasti vähäeleisemmältä, mutta yhtä kaikki toimivalta. Trio keskittyi soittamiseen, vaikka juttuakin välillä irtosi. Pitkän uran tehnyt kolmikko tarjosi helmiä uransa varrelta, vaikka yleisön kovaan ääneen toivoma Birdy jäi soittamatta. Vaan mitäpä tuosta, kun tilalle on tarjota Rat Kingin, This Timen ja Frankensteinin tasoisia kappaleita. Ihmisten suupielistä päätellen biisivalinnat miellyttivät, eivätkä yhtyeen ystävät jääneet takuulla kylmäksi.

Uusimman (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! –levyn myötä lauluvastuuta on jaettu tasaisemmin. Myös Sulo-klubilla pääsi Espe Haverinen avaamaan äänijänteitään ja patsastelemaan mikin äärellä. Kyllähän tuon rumpalille toki suo, mutta kyllä se on P-K Keränen, jonka omalaatuinen ääni tuo Pistepirkoille sen viimeisen pisteen muuten jo miltei täydelliseen pakettiin.

Pitkän uran tehnyt ja kaikkien tuntema Kari Peitsamo ei juuri esittelyjä kaipaa. Mies ja kitara – asiat ovat toisinaan niin yksinkertaisia. Mies omisti settinsä kesälle ja auringolle ja kappalevalinnat olivat sen mukaisia. Settiin kuului monia uran kulmakiviä, joista nyt mainittakoon Pieni iloinen koira ja Mekaaninen susi. Yleisö sai huudella toiveita, joista muutamat toteutettiin nöyrästi.

Peitsamon karisma täyttäisi jo yksinään isommankin lavan, mutta kuin pisteeksi i:n päälle mies innostui vielä kunnolla kukkoilemaan. Savua ja strobo-valoja saatiin, kun artisti niitä vaati. Välillä savun seasta oli vaikea erottaa itse trubaduuria, mutta pääasia että ääni kuului ja kaikilla oli hauskaa. Miekkosen käyttämä jakkara olisi voinut poikkipuolisen mielipiteen esittää, mutta minkäs teet, kun paholainen ottaa esiintyjästä vallan. Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja vuorovaikutteinen tapaus. Ja kun yleisökin oli vallan ihana, ei kellään ollut syytä murjottaa.

Stam1na on noussut jo raskaan sarjan jättiläiseksi. Yleisömeri velloi valtoimenaan, kun bändi tarjosi täsmätulitusta metallin ystäville. Kappaleita soitettiin kaikilta kolmelta pitkäsoitolta intensiteetin pysyessä koko ajan miltei pelottavan korkealla tasolla. Paidattomuus tuntui olevan muotia yleisön joukossa, kun innokkaat Stam1na-fanit puivat nyrkkiään tiukkojen menopalojen tahdissa. Teltta täyttyi miltei äärimmilleen ja olo saattoi muutamilla olla kuin sardiinipurkissa. Onneksi lavan edustalta tarjottiin helpotusta viilentävien vesisuihkujen muodossa. Keikan jälkeen olo saattoi ehkä olla hieman nuutunut, mutta se oli takuulla vaivan arvoista.

M.A. Numminen teki sen taas. Yleisö sai nauttia menneiden vuosikymmenten fiiliksistä tuttuun tapaan. Herrat Numminen ja Hietanen veivät yleisönsä varmoin ottein takaisin menneiden vuosikymmenten tunnelmiin. 60- ja 70-luvun biisit upposivat yleisöön, joiden elämää ei välttämättä ole ollut mitään tietoa kyseisten biisien syntyhetkellä. Kookospähkinöitä yleisön oli turha odottaa, mutta riettaista sanoituksista satiin nauttia senkin edestä. Mutta sehän sulolaisille sopi vallan mainiosti. Saksankieli ja talvisota-rock sai yleisön jopa haltioituneeseen hurmokseen, opiskelijan arkipäivän kuvauksia unohtamatta.

Hanoi Rocksien myötä sulolaiset pääsivät pikkuhiljaa lähemmäs tätä päivää. Takuuvarmalla keikalla Michael testaili YleX-lavan rakenteita Tragedyn tahtiin. Lopullisen niitin takaisin nykypäivään vei toki radiossakin kuuluvuutta saanut fashown. Keikan päätteksi pariskunnat saivat tukeutua toisiinsa sanoin “don’t you ever leave me baby…” ja kuorolaulu rocksien ja yleisön välillä oli valmis.

Tuomari Nurmion keikkaa ei voi kuin kunnioittaa. Kokemuksen syvä rintaääni ja tunnelmointi vetää sanattomaksi. Nurmion karismaa voi kuin kunnioittaa, kuunnella ja nauttia ja niin yleisö toimikin!

Jos tämän vuoden Sulo tarjosi aikamatkailua rockin menneille vuosikymmenille, niin oikeutettua antaa Kotiteollisuudelle klubin päätös. Ihmisten silmistä paistoi toki hulluus ja humala, mutta Herra Hynynen tyytyi välispiikkeisään vertaamaan eturivin poikien aivojen kokoa omaan hauikseensa. Helvetistä itään ja rakastamisen problematiikkaa, mikäs sen mukavampi loppusuora kesän kenties parhaan viikonlopun starttiin.

Teksti: Jukka Kastinen ja Kaisa Kauppinen

Tämä artikkeli on julkaistu lauantaina 12. heinäkuuta 2008 kello 14.54 ja sen aiheena on Musiikki.