Suoritetaan festarikoe. Mennään tuntemattoman bändin keikalle ja katsotaan mitä tapahtuu. Telttaan päästyäni tajuan kyllä, että tämä pitkän uran omaava punk-yhtye ei ole kaikille tuntematon. Paikalle on saapunut kohtuullisesti yleisöä, bändipaitojakin on näkyvissä.

Heti alkuun on mainittava, että bändi ei vaikuta kovin amerikkalaiselta ja tämä helpottaa tilannetta. Toisen korvatulpan hukkaaminen sen sijaan vaikeuttaa -tästä keikasta selviydytään vain suu auki. Pitti (ennen tätä kutsuttiin pogoamiseksi) alkaa voimallisesti, mutta vain muutaman hengen voimin. Musiikki tunkeutuu kehooni ja jyskyttää rintakehää niin, että tyhjän tilan sen sisällä voi tuntea.

Palataan kokeeseen.Musiikista voi nauttia ainakin kolmella eri tavalla:

1. Täysillä mukana

Pitti vaikuttaa melko miesvoittoiselta, mutta kun vihdoin uskaltaudun vellovaan massaan tajuan, että mukana on kaksi muutakin naispuolista. Biisit ovat sen verran vaihtelevia, että yleisö saa myös hengähdystaukoja, mutta liike on hyvässä käynnissä. Kolmannen biisin kohdalla alan todella innostua ja samalla tajuan olevani kaltevalla pinnalla. Päätän kuitenkin jatkaa vellomista ja jossain vaiheessa huomaan kaatuneeni kasan alimmaiseksi. Jatkan vielä hetken, mutta tunnen, että on parasta lopettaa niin sanotusti hyvän sään aikana. Kiitos niille, jotka ylös nostivat.

2. Rokkipoliisi

Siirryn miksauslavan viereen seisoskelemaan ja fiilistelemään. Edellisen höykytyksen jälkeen tämä tuntuu huojentavalta. On aikaa keskittyä myös melodisempiin biiseihin. Rauhallisena pysyttelevä yleisö vaikuttaa kiinnostuneelta ja tyytyväiseltä kuulemaansa. Huojun, en hypi, musiikki on ilmavampaa. Korvatulppien puutekaan ei haittaa kuuntelua.

3. Etäältä, muun toiminnan lomassa

Siirryn teltan ulkopuolelle. Aika pian käy ilmi, että bändin kuunteleminen vaatisi jonkinlaista humalatilaa tai muuta hulluuskohtausta, jotta siitä voisi nauttia etäältä. Vaatii keskittymistä, ainakin harjaantumattomalta. Menettelee, mutta jää jotenkin hahmottomaksi.

Loppua kohden aurinkokin uskaltautuu esiin pilvien seasta. Synkkyys jää taka-alalle, vaikka ei Converge mikään hilpeä bändi ole. Pitkä kokemus näkyy soitossa siisteytenä ja hallittuna energian käyttönä. Parasta tämä on kuitenkin sisäisesti nautittuna.

Kuva: Lauri Tujula

Tämä artikkeli on julkaistu lauantaina 12. heinäkuuta 2008 kello 20.30 ja sen aiheena on Musiikki.