Ilosaarirockin niitti- ja keesikokous Töminässä- I
“Punkit ovat nyt heränneet ja lähteneet liikkeelle. Punkit heräävät eloon maastossa, kun ilman keskilämpötila ylittää viisi astetta.” tiedottaa Suomen Reumaliitto. Puutiaista vaarattomampia, joskin hurjemman näköisiä lajitovereita tavattiin Töminän merkeissä perjantain tihkusateessa.
Töminän lavalle kipusi minulle entuudestaan täysin tuntematon Relentless. Ensivaikutelma ei herättänyt suurta uskoa tai luottamusta: rasvatukkaisen fiftarilta näyttävän kitaristin lisäksi läskibassoa pomputtava rokkarilta näyttävä retale. Eikös näiden pitänyt olla punkkiin kallellaan olevat kekkerit? Musiikillisesti yhtyeestä tuli ajoittain kovasti mieleen suurempaakin mainetta ja kunniaa niittäneet I Walk the Line sekä Manifesto Jukebox, joskin Relentless vaikutti lähinnä rehellisemmältä ja vähemmän teennäiseltä versiolta näistä kahdesta. Melodiat haikailivat psychobillyn lisäksi ajoittain myös vanhan iskelmän suuntaan, ja soitto vaikutti erittäin taidokkaalta, mutta kokonaisvaikutelma jäi jotenkin epämääräiseksi. Ehkä syynä oli vain liian iso tila. Kunnes yhtye löytää suuren yleisön suosion, voivat pienemmät rokkikuppilat olla juuri se paikka tehdä lähtemätön vaikutus.
Tuomionpäivän kello on vinkeä pikkuinen aikarauta, jonka viisaria väännellään sen mukaan miten lähellä ihmiskunta on tuhoutumista ydinsodassa. Vastaavan hilpeissä merkeissä jyräsi Armageddon Clock. Yhtye esittää raskasta, melodista ja nopeaa hardcorea, eikä tähän mennessä ole koskaan pettänyt keikoilla. Eikä pettänyt nytkään. Poliittisesti kantaaottavien tekstien lomassa muistettiin myös peräänkuuluttaa antifasistista toimintaa, liekö viestissä ollut hieman haikuja Joensuun pahamaineiselle tilanteelle kymmenkunta vuotta sitten? Yhtyeen lavaesiintyminen on villiä ja erittäin taidokasta, jos laulaja ei olisi kalju, huutamisen intensiteetillä olisi varmaan lähtenyt tukka päästä. Papukaijamerkin arvoinen suoritus.
Unkindia varten pitää ensin pitää pienimuotoinen luento historiaa. “Crust” on punkin alalaji, joka kehittyi 1980-luvulla brittiläisestä anarkopunkista, leimallisia teemoja ovat usein hyvinkin synkeät sanoitukset sekä ajoittain erittäin raskaaksi yltyvä soitanto. Tällaista maailmanlopun profetointia rokkiyleisölle tarjoili Unkind, ehkäpä yksi tämän hetken kovimpia nimiä genressään. Synkeän toivottomuuden ja ahdistuksen julistamisen sekä kielisoitinten särövallien takaa olin kuitenkin aistivinani pientä häivähdystä mahdollisesta toivostakin. Unkind on hiton painostava niin levyllä kuin livenäkin, ehkä tämän vuoden Töminän paras esitys?
Teksti: Juha Ekholm
Kuvat: Eetu Mononen