Tundramatiks - suurella sykkeellä!
Nykypäivänä yhtyeiden musiikkityylin kategorisointiin suhtaudutaan kovin penseästi; johonkin karsinaan kuulumista pidetään enemmänkin häpeällisenä kuin ylpeänä musiikillisena valintana. Levyarvosteluita selaillessa silmät toiveikkaana etsivät usein lausetta “tälle bändille sopivaa genreä on vaikea löytää”. Oli miten oli, juuri kuulemani ja katselemani yhtye Tundramatiks on tyylilajin etsinnässä mahdoton saalis.
Ja minun puolestani ylläolevan saa ottaa kohteliaisuutena - kyseinen kokoonpano ei tuota lainkaan hassumpaa äänivärähtelyä. Kolmen tummaverisen miehen ja vaalean naisen muodostama kokonaisuus on jo ulkonäötään hauskan yhtenäistä katseltavaa. Isoisätyylisiin rusehtaviin burberrykuoseihin sonnustautuneet artistit sulautuvat hienosti soittimiensa sävyihin. Päitä päällystävät villinä kasvavat vahvat hiukset ja kasvoja pakkasen hyisyyden innoittamana kasvanut parta. Tämä yhtye on ulkonäöltään lähempänä suomalaista alkuasukasta kuin voi olla.
Mutta se musiikki, sen lyhyt kuvailu tuottaa heti alkuun vaikeuksia. Lyriikoissa vilisevät kossu, ruikuttaminen ja burana. Niissä ja niiden tulkinnassa on Jarkko Martikaisen kaltaista rumuutta, Ismo Alangon tyylistä syvyyttä ja karismaa sekä Kauko Röyhkän kaltaista kokemuksellista vakuuttavuutta. Mutta Tundramatiksia ei voi pitää minkään edellisen plagiaattina, joten jälleen kategoriat ovat vain satunnaisia hapuiluja kohti täysosumaa. Itse musiikki kuulostaa olevan vielä monimutkaisempi vyyhti. Se ehtii näyttää yhden keikan aikana sävyjä niin perinteisestä rokista, punkista, valssaavasta humpasta kuin kansanmusiikistakin, lipumatta kuitenkaan hetkeksikään huumorisikermäsatiirin puolelle.
Tundramatiksin musiikki kuulostaa varmaan juuri siksi parhaalta sellaisessa päässä, joka hellittää hetkeksi genrenmetsästysvietissään ja keskittyy siihen, mitä korviin parhaillaan työnnetään. Tämän vaiheen saavutettuani kyseinen bändi valtasi välittömästi ykköspaikan omalla hittilistallani.
“Ei auta muu kuin hoilottaa sielunsa syövereistä, peräpöydästä ylpeänä!”
Kirjoittaja: Siiriliina Riikonen
Kuvat: Panu Kontkanen