Eleanoora Rosenholmin maailma on lähtökohtaisesti synkkä. Porilaisryhmä on tutkinut kuoleman ja murhien tematiikkaa jo kahden levyn ajan, ja vaikka yhtyeen ilmaisun taustalla on karehtinut jatkuvasti ovela hymy, on kalman tuoksu pinttynyt kappaleiden pinnalle. Siksi orkesterin todistaminen keskellä aurinkoista päivää onkin ristiriitainen kokemus. Kuinka olla synkkä ja mystinen olosuhteissa, joissa päivänpaiste paljastaa vähäisimmänkin teennäisyyden?

Yhtyeen ratkaisu oli helppo ja oikea; keskitytään musiikkiin ja unohdetaan taustatarinat. Sen sijaan, että kuusikko olisi lähtenyt elämään kappaleiden teatraalista maailmaa, muusikot antoivat lauluille omat kasvonsa ja oman lihansa. Tämä ohjasi katsetta kehyskertomusten sijasta itse kappaleisiin, joiden sydän löi näppärän pop-estetiikan tahtiin. Esitys olikin odotettua suoraviivaisempi, mutta ilman läpisoittelun makua. Vaikka esimerkiksi Tammen varjossa kaikui uhkaavana ja jylhänä, oli yhtyeen soitto monin paikoin viihteellistä ja pinnistelemätöntä. Näin oli varmasti tarkoituskin.

Orkesterin ehdoton keulahahmo ja personoituma oli vokalisti Noora Tommila. Hänen äänensä oli lapsenomaisuudessaankin joustava ja ilmaisukykyinen. Kun Tommila kujersi Ambulanssikuskittarena, koko lava huokui sensuellia tunnelmaa, ja hattaraisen Pesulassa-kappaleen ihmissuhdekohtalo muuttui laulajan käsittelyssä odottamattoman kouriintuntuvaksi. Konsertin lopuksi yhtye kertasi oheita hyvän kodin rakentamiseksi. Tässä vaiheessa viihde oli ottanut lopullisen niskalenkin tuonelasta. Sen sijasta, että kappaleessa olisi kummitellut levyversiosta tuttu pahaenteisyys, laulu tuntui suorastaan iloiselta. Soiton tauottua aurinko viilsi kasvoille petollisen kirkkaana.

“Kun olen kuollut / kun olen kuollut / kesä jatkuu, kesä.”

Hannu Linkola