Club Kasettiaseman musiikillis-filosofiset kesäterveiset
Osa 1: Ville Pirinen, Club Kasettiaseman taiteellinen johtoporras
Mitä, miksi ja kenelle?
Nuo kolme ovat vissiin olennaisia kysymyksiä esim. festivaalin iltaklubin ohjelmistoa suunnitellessa. Club Kasettiasema ei ole koskaan osannut vastata kuin kysymyksistä ensimmäiseen. Siihenkin vaihtelevalla menestyksellä. Tuloksia voi vakoilla aiempien vuosien esiintyjälistoista tai yleisössä olleiden sekavista muistikuvista. Jonkinlainen kengännauhabudjetin ja Kerubin lattianeliöiden rajoihin mahtuva, semi-erikoisen kotimaisen marginaalimusiikin tarjoama ekstaattinen taide/viihdekokemus on ollut hakusessa. Kuinka hakuseen tuo kokemus on kulloinkin jäänyt, vaihtelee varmasti kuulijasta/katsojasta riippuen.
Mutta miksi, oi miksi? Luoja yksin tietää, miksi lukuisia rikoksia ihmiskuntaa vastaan tehnyt Janne Hongisto aikoinaan kutsui Club Kasettiaseman semi-erikoisen konseptin rokkiviikonlopuksi Kerubin Kuppilaan. Nyt kuudetta peräkkäistä kesää järjestettävä klubi on yhä olemassa siksi, että aiemmin mainittuihin rajoihin mahtuvia, halukkaita esiintyjiä riittää. Jokaisella lienee omat kenties tarkkaankin pohditut motiivit taiteensa tekemiseen. Uskoisin että yhdistävä tekijä on se, että tekeminen on pirun mukavaa. Musahommat pukkaavat elävöittämään ja ilahduttamaan kyynisintäkin vanhaa kääkkää. Rock on rajaton riemu, sanoi joku saastainen hippi vissiin joskus jossain. Ja oli piru vie aivan oikeassa. Luultavasti Club Kasettiaseman esiintyjiä motivoi etupäässä itse tekeminen, lopputulosten ja huippusaavutusten jäädessä toisarvoisiksi. Nykymuotoisen huomiotalouden mittareilla mitattavat motiivit, kuten medianäkyvyys, taloudellinen hyöty tai verkostoituminen musabisneksen huippunimien kanssa eivät varmasti Kerubin Kasettiasemalla onnistu.
Ja entä kolmas kysymys, kenelle klubi on tarkoitettu? Ei mitään aavistusta. Jokaiselle joka sattuu iltapuolella hiihtämään paikalle ja suostuu maksamaan (halvan) lipun. Ei varmasti haittaa, jos sietää muitakin kuin radioiden soittolistoilta tuttuja soundeja. Kai niitä sietää kaikki Ilosaareen lipun hankkineet. Ja moni sellainenkin, joka ei edes ole hankkinut lippua varsinaiselle festarialueelle. Ja ei se Kasettiaseman tarjonta silti mitään mahdottoman outoa ole, joten on hyvä sietää myös ihan normaaleja ääniä. Tarkasti konseptoitu vastaus on siis semi-erikoinen, totaalinen cross-under, joka ei tarjoa kellekään mitään, mutta toisaalta ehkä ihan kelle tahansa kaikkea, eli mahdollisuuden ekstaattiseen taide/viihdekokemukseen. Teho vaihtelee käyttäjäkohtaisesti ja sivuvaikutuksia voi esiintyä.
Notta kesäterveisiä ja tervetuloa klubille, jos ootte niillä nurkilla. Jos miulta kysytään, ja juuri nyt täten itse kysyn, on Kasettiasema aina kevyesti suomalaisen festivaalikesän kirkkain helmi. Jonkun muun mielestä varmasti täysin tarpeetonta kikostelua ja kuulematta paskaa. Olen aika varma että tämä kesä ainoastaan vahvistaa omaa subjektiivista ennakkokäsitystäni klubin parhaudesta. Suosittelen testaamaan omaa subjektiivista parhauskäsitystä kokeilemalla paikalle hankkiutumista. Aiemmin on koettu mm. seuraavia hetkiä, joita en suunnittele koskaan unohtavani:
– Anssi 8000:n uran ensimmäinen keikka, joka aiheutti hienon yleisökeskustelun. Eräs herra vaati muuta yleisöä lopettamaan taputuksen, koska hänen mukaansa "tällaisen paskan tekemiseen" ei saanut kannustaa. Onneksi kiivas debatointi ei vaikuttanut artistin tekemisiin, ja Anssi 8000 ja Maria Stereo ovat keränneet myöhemminkin alati laajenevaa lisäkannustusta. Siitä syystä, että ovat abouttiarallaa paras bändi maailmassa.
– Janne Laurilan kaunis lauluääni ja hiljainen akustinen kitara hiljensi kännissä päättömiä mölöttävän yleisön, vaikka vain hetkeä aiemmin oli koettu Vectorsin hillitön, äänekäs ja liikunnallinen vapaapaini-diskorockshow. Jannen keikan lopussa Kerubillinen juoppolalleja jo veisasi hienosti raakkuvaa yhteislaulua.
– Ville Härkönen laulamassa Jaakko Tepon ralleja perjantain aloitusesiintyjänä. Pysäyttävät tarinat, pysäyttävät tulkinnat. Aijaijai.
– Karvisen noiseshown totaalinen epäonnistuminen. Ideana oli, että Karvinen soittaa lasagnelevyjä vinyylisoittimissa, näin luoden ääniteoksen nimeltä "I hate mondays". Mikään osa-alue tai tekninen laite ei toiminut. Huonompaa esitystä ei liene koettu koskaan missään. Surkeaa Karvis-pukua myöten luokattoman kuppainen performanssi, jollaisia näkee vain kerran elämässä. Päättyi siihen että Karvinen hakkaa toimimattoman levysoittimensa paloiksi ja näyttää keskisormea, eli keskushyökkääjää, harvalukuiselle yleisölle. Legendojen ainesta.
– Puolituntiseksi hidastettu Bud Spencer ja Terence Hill -tappelu Benway-orkesterin taustavideolla. Ja oli se musakin erittäin hyvää.
– Hotguitarsin vinohko taidemetakkashow ja Tigerbombsin iloluontoinen autallipoprepäisy peräkkäin. Tunnelmasta toiseen siirryttiin, jos ei nyt saumattomasti, niin kivuttomasti kuitenkin. Taide- ja tanssijuhla samassa paketissa.
– Micragirlsin riemulliset rokkikeikat, ja heidän välittämänsä terveiset Jon Spenceriltä Club Kasettiaseman yleisölle.
– Plain Riden ja Samae Koskisen Taikabändin täydelliset keikat, joita ei kai olisi enää voinut mitenkään parantaa.
– Ja tuhat muuta juttua kuten Syntetisaattori Alangon, Custom Drummerin, Black Peiderin, Sid Barrettin tai Boyz not Boysin esiintymiset. Ja Ted Nugentin Cat Scratch Fever noin sata kertaa peräkkäin Alf De Foxxin ja Zack B. Sexualin deejiivuorolla.
Ville Pirinen
Club Kasettiaseman kesäterveiset:
Ville Pirinen,
Club Kasettiaseman taiteellinen johtoporras
Pekka Pirttikangas,
Pharaoh Pirttikangas
