Lapkohan on ihana. Ei siitä ihminen mihinkään millään keikalla pääse. Ei tälläkään. Älköönkä suinkaan ylenkatsottako ihanuutta. Ihanuus on parasta. Ville Maljan valkoisia piukkishousuja yhtään väheksymättä.
Triobändeissä on oma primitiivinen charminsa. Perusinstrumenteilla hoidetaan isot tontit ja kolmistaan täytetään Päälava, kun läsnäoloa ja karismaa kerran riittää. Mieluiten kyllä katsoisin Lapkoa rokkipimeässä klubissa tai festivaalin illassa enkä päivällä auringon paisteessa. Toisaalta tämä kolmikko hoitaa homman kuin homman kotiin. Aurinko oikeastaan taitaakin korostaa sitä aitouden ja elämisen energiaa, mitä Lapkoon liittyy ja joka lähtee keikalta kotiin tuliaiseksi. Minut ainakin valtaa aina se sama deja-vu-autuus, joka iski ekalla Lapkon keikallani, jonne kaverin seuraksi vuosia sitten no-okei-asenteella läksin. Se, että nämä musikantit eivät pulaan jätä eivätkä halvalla pane.
Malja tiedustelee, onko yleisössä äitejä. En kuule muita kuin miehisiä joo-huutoja, yleisöhän ei koostu mistään keski-ikäisistä. Ville kertoo bändiläisten äitien tulevan iloisiksi, kun heille soitetaan. Hugging the phone -biisi omistetaan kaikille äideille ja myös äideiksi haluaville.
-Ja miksei iskillekin!
Verkkotoimitus
