Sellainenhan on elämässä hauskaa, kun voi ottaa jotain vakavasti ja samalla hymyillä. Tätä määritelmää voisi tulkita niin, että Absoluuttisen nollapisteen keikat ovat joko “sellaisia” tai “hauskoja”. Tai “elämässä”. Nytkin.
Tommi Liimatan tyyli laulaa ja seistä jököttää ihan kaikessa rauhassa on jotenkin – miten sen sanoisi – lyhentämätön. Tyhjentämätön, lyhentämätön. Selkeästi taas sellainen ja hauska. Valkoisten kenkien välisvengaukset ja lopun savusumussa käyty tasapainottelu mikkiständin kanssa olivat nekin jotain, mille ei heti sanoja keksi.
Kitaristi Aki Lääkkölän korskean itseironinen sooloilu oli upeaa kuultavaa ja nähtävää. Rumpali Tomi Krutsinin salskea paidattomuus kuuluu tunnetusti lipun hintaan, mutta aerobic-henkinen tanssahtelu rumpusetin takana sai monen jo naureskelemaan ääneen. Bändin kaunotar, basisti Aake Otsala, lauloi bassoineen kauniin herkistelybiisin, mutta välttyi prinsessuudelta vaihtamalla miehekkäästi bassonsa keikan kulkiessa itse, ilman ojentavaa taustavoimaa.
Absoluuttisen nollapisteen keikat eivät ole orgastisen transsin keikkoja, koska musiikki liikkuu sen verran erilaisissa maisemissa, ettei yhteen transsiin pääse, ei ainakaan jäämään. Mutta kun ne kaikki maisemat ovat lujasti, upeasti hallussa, elämys on nautinnollinen, mieleenjäävä. Täysi Sue-teltallinen oli selkeästi samaa mieltä. Voisi asian ytimekkäämminkin ilmaista: hieno keikka.
-Verkkotoimitus
