Saran ilmaisu on hioutunut hitaasti mutta vakaasti. Yhdeksän vuoden ja viiden levyn kaari on johdattanut määrätietoisesti kohti raskaasti sahaavan yleistunnelman ja haikean tunteikkuuden täydellistä tasapainoa. Kehitystyön hedelmiä poimittiin Sulo-klubin rekkalavalla, jolta Saran soinnut kaikuivat purevina ja riipaisevina.

Viimevuotisen Veden äärelle -albumin loisteliaaseen materiaaliin pohjannut konsertti vakuutti paitsi musiikillisesti myös visuaalisesti. Sankan savun keskellä operoinut yhtye erottui pikemmin hahmoina kuin kasvoina, pakottaen kuulijat keskittymään lauluihin ja niiden synnyttämiin tunteisiin. Musiikki tuntui tihkuvan herkistynyttä mieltä ja sydänverta. Yhteen äänimaailma viilsi lähes liioitellun metallisena, mutta Joa Korhosen laulu ja toistuvasti pintaan nousseet kosketinkuviot paljastivat laulujen tukeutuvan ennen kaikkea riipaiseviin melodioihin.

He kutsuivat luokseen ja muodostivat varjoni laine kerrallaan. Niin massatapahtumasta kuin olikin kyse, Saran musiikki puhutteli ennen kaikkea henkilökohtaisella tasolla. Ihmismassan keskellä saattoi olla yksin, ilon keskellä apea. Konsertin jälkeen olo oli puhdas.

Hannu Linkola