Oulu on omituinen kaupunki. Lattea mutta ristiriitainen. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi on Oulusta, mutta se ei ole lattea. Ainoastaan omituinen ja ristiriitainen. Yhtyeen shown jälkeen on mahdotonta sanoa, onko tullut todistaneeksi nyrjähtänyttä punkia, vinoutunutta rockia, rujoa hempeilyä, vaiko yksiselitteisesti kokonaisvaltaisen performanssin, jossa genrejen rajat ovat yhtä toisarvoisia kuin vastaanotto.

Orkesterin kameleonttimaisuus kiteytyy kahteen asiaan. Ensimmäinen niistä löytyy yleisön puolelta. Rahat pois -kappaleen alkaessa keski-ikäinen mies huutaa kovaan ääneen: “Jee! Punkkia Ilosaaressa! Soittakaa seuraavaksi oikeaa hardcorea!” Olemuksen toinen puoli personoituu orkesterin taustatanssijaan, joka pukeutuu kömpelösti liikehtien S-Marketin muovikasseihin. Kun keikka lähestyy loppuaan, hän esittää masturboivansa keskellä muovipussimerta. Ja samaan aikaan lavalla soittaa yhtye, joka tuntuu itsekin olevan autuaan epätietoinen siitä mitä esittää. Lavalla on kauniita sileäposkisia naisia, tuhti mies alushousuissaan, Tuomas Henrik itse messiaanisessa kaavussaan ja Hänen Bändinsä.

Ehkä kyse onkin juuri tästä. Orkesterista, jonka ilmaisun vapaus perustuu siihen, että tyylejä ei tarvitse noudattaa. Orkesterista, jonka ilmaisun vapaus perustuu siihen, että tyylejä ei saa noudattaa. Esillepano toimikoon soittajien ja kappaleiden ehdoilla. Jos tekee mieli soittaa punkia, soitetaan punkia. Jos tekee mieli herkistellä, soitetaan Regina Linnanheimo. Ja jos tekee mieli tarjota konsertin koskettava kohokohta, soitetaan Hölmö. Konsertin päätteeksi Tuomas Henrik naulitsee itsensä pahvilaatikkoristille. Voimakasta symboliikkaa, jonka sisällöstä ei tule ehkä hullua hurskaammaksi. Sitä on tämä orkesteri. Tapahtuma, räjähdys, räjähdyksen jälkeinen hiljaisuus. Ja päässä soiva ohje: “Älä kiikkuun vedä itsees vielä tänään.”

Hannu Linkola